Alkuperäiseen kysymykseen...
Minun mielestäni on olemassa selkeästi ihmisiä,
jotka nauttii surussa märehtimisestä,
siis he ainankin näyttävät nauttivan siitä jollain
tavoin, kun eivät halua siitä poiskaan,
vaan tekevät aina uuden ongelman, mitä märehtiä vanhan tilalle.
Miksi jotkin ihmiset tekevät sitä, en osaa sanoa.
Voisin kuvitella sillä olevan jotain tekemistä
säälin ja huomion haun kanssa.
Sillä saa siis jotain tarvetta ruokituksi itsessä. 
Rakkauden ja rakastetuksi tulemisen kaipuuta..?
Nurin kurista siinä on vain se, että juuri
iloiset ja onnelliset ihmiset saavat
osakseen rakkautta, huomiota (ja apuakin jne) enemmän muilta.
Saattaisiko olla niinkin, että sosiaalisissa taidoissa
on jotain hiukan vialla tai puutteita
ja se muiden huomion tarve pitää saada täytetyksi
itsesäälissä ja surussa märehtimisillä?
En tiedä, kuhan ajatuksia heittelen.. 
Olen pitkälti samaa mieltä.
Tulee mieleen Michael-kirjat, joissa puhuttiin näistä persoonan negatiivisistä alueista ja jostakin lohikäärmeen tilasta. On aina mahdollisuus kääntää suuntaa. Mutta kai se pitää se äärilaita kohdata, mistä ponnistaa.
Ei haluta uskoa onneen, vaan etsitään siitäkin negatiivinen puoli.
Toinen asia on huolien kantaminen. Ei voi elää jos ei ole huolia. Ja niitähän on kiva jakaa keskusteluissa muiden kanssa. Mitä enemmän huolia sitä suurempi on väärän persoonan muoto, eikä sitä ehkä itse huomaa. Kiireestä myös tehdään elämän sisältö.
Mutta jos ei surua saisi tuntea, ei tuntisi onnea. Näin elämme kahden vastakkaisuuksien välissä.
