Kun annat anteeksi, miten prosessi etenee, mitä siirtoja teet, mistä mihin siirryt?
Vaihtelevasti pieniä askelia ja suuria harppauksia. Minusta anteeksianto on syvä prosessi monella tasolla ja sen voi jättää vaikka puolitiehen.
Ensin toki ymmärrän psyykkisesti mitä olen antamassa anteeksi ja kenelle. Miksi toinen on jotain tehnyt, joka ylipäätään saa minulle tunteen, että on jotain anteeksi annettavaa. Lisäksi jostain voi kummutta ymmärrys, miksi koen ja tunnen niin, että tosiaan jotain anteeksi annettavaa todellisuudessa on.
Mikä on oma osuuteni. Mikä toisen osuus.
Pitkin matkaa, joko suorina oivalluksina tai heijasteiden kautta elämän matkassa niitä näkemyksiä ja kokemuksia syntyy, jotka avartavat ja syventävät kyseistä kokemusta.
Jossain vaiheessa syntyy sydämen suuri oivaltava tunnekokemus, jossa vain virtaa ja kumpuaa kokonaisvaltainen näkemys koko "kuviosta".
Uskallusta vaatii myös se, että uskaltaa käydä koko prosessin läpi vaihe vaiheelta.
Minulta on myös vaatinut rohkeutta myöntää se, että tunnen ja koen niin, että on jotain anteeksi annettavaa ja pyydettävää, etten olekkaan niin "hyvä" ihminen, että suorilta käsin annan kaiken anteeksi ja ymmärrän kaiken.
Sitä kautta olen rakentanut myös omaa haavoittuvaa inhimillistä itseäni.
Sitä mitä minä todellisuudessa olen juuri nyt ja mitä minun on tarkoitus olla. Itsensä hyväksymistä vaihe vaiheelta. Itsensä rakentamista tässä hetkessä hyväksyen keskeneräisyyden itselle ja muille.
Talon rakentaminen juoksevalle hiekalle ei ole järin suotuisaa...
En pyri "johtamaan"itsessäni tätä prosessia, vaan koitan pidättäytyä elämään sen askel askeleeltä läpi, jossain syvällä sydämessäni alati syvänä taustatietona se, että "kaikki on jo anteeksi annettu"
symbolisesti.
Ja missään tapauksessa anteeksianto ei merkitse minulle kaiken hyväksymistä.
Jotkin asiat joita itse teen, joita minulle tapahtuu, eivät ole "hyväksyttävissä", jos halutaan valita inhimillisyyttä ja elämää kunnioitava tie ja elämä.
Voin ymmärtää taustatekijät ja siihen johtaneet syyt, mutta se ei tee itse teosta aina hyväksyttävää, vaan on kasvettava ja kannettava vastuu siitä, kestettävä se "inhimillisyys" itsessä ja se, että on valittava mikä on "oikein ja mikä väärin".
Tunnustettava vastuu vapaudessa.
Vainkohan... annat anteeksi, mutta mitä annat mistäkin ja mikä on tuo "anteeksi"?
Minä en anna toisaalta anteeksi, vaan kasvan tilanteesta. (jos kasvan)
Antaa anteeksi...
Antaa antaneeksi...
Vaikeita asioita...
Siis kirjalliseen ja psyykkiseen muotoon muotoiltuna.
Joskus sitä voi antaa anteeksi mielessään, voi antaa anteeksi jopa sydämessään, mutta kehon muistissa on jotain, jota keho ei unohda... se kaipaa fyysisen "hyvityksen" kasvaakseen siitä yli....
Ihan mikä tahansa "alue" voi jäädä "huutamaan oikeutta", joka toteutuu vain ajan kanssa eletyn elämän kautta.
Ei anteeksianto välttämättä ole vain jotain rakkaudellista harmoniaa ja pelkkää hyväksymistä, sillä siihen sisältyy myös se, että samalla olen vetänyt rajan "hyvän ja pahan" tai kunnoittavan ja ei kunnoittavan välille... se on myös vastuunoton prosessi.
Hyväksynkö siis aivan kaiken maailmassa? Sekö olisi aitoa anteeksiantoa :
Minusta anteeksianto on "kaksiteräinen miekka", jonka läpikäymiseen tarvitaan suuri annos rohkeutta.
Eletty elämä.
Kasvamista siksi mikä on.... ja mitä on nyt... juuri tällaisena.... uskallusta yksilöllisyyteen... sillä (psyykkiseen-)lillumiseen ei tarvita vastuuta eikä rajan vetoa kunnioituksen ja epäkunnioittavan välille. Lillumisessa ei tarvita rakkautta.
