Ihana ja kiinnostava lukea teidän kokemuksistanne.
Mullakin on sellainen olo, että olen outo ymäristössäni. Minäkin olen pelastanut kastematoja.
En tunne oikein ketään, joka olisi samalla tavalla kiinnostunut henkisistä asioista kuin minä, paitsi paras opiskelijakaverini. Hän on kuitenkin mies, mikä aiheuttaa mustasukkaisuutta avomiehessäni, joten yritän pitää kaveriini tiettyä etäisyyttä. Pitäisi hoitaa asia varmasti jotenkin toisin.
Entinen paras ystäväni oli hyvin kiinnostunut samoista asioista. Katselimme yhdessä auroja, seikkailimme unimaailmoissa ja teimme ennustuksia... Meissä oli vain se ero, ettei hän uskonut hyvyyteen. Olimme hyvin tiiviisti ystäviä, mutta kun avomiehemme alkoivat viedä enemmän aikaa kuin ystävyytemme, hän laittoi välit kanssani poikki. Mikään saanut häntä muuttamaan mieltään, vaikka yritin sopia. Täydellinen luottamus särkyi ja pakotettuna kyseenalaistamaan rakkaus, joka meidän välillä oli ollut, kyseenalaistin myös kaiken, mikä meillä oli ollut yhteistä. Aloin suorittamaan opintoja ja jätin näkyjen katselemiset. Vähitellen maalauksiini alkoi kuitenkin ilmestyä aiheita, joista lopulta ymmärsin, että henkisen tien seuraaminen saa minut kärsimään.
Nyt olen tilanteessa, jossa olen aktiivisesti yrittänyt jättää kaiken "huuhaan" taakse. En kuitenkaan voi kieltää itseäni enempää. Paluu henkiselle tielle yksin on kuitenkin vaikeaa, etenkin kun tuntuu, ettei mieheni täysin ymmärrä minua. Tarvisin tukea. Miten te olette osanneet olla rohkeasti omia itsiänne? Minllä ei vielä lie sitä iän tuomaa kypsyyttäkään..!
