Tulipas taas katsottua outo uni:
Olin jossain todella korkealla vuorella. Siinä oli sellainen "kallioinen torni osuus" ja sitten sivussa tien tapainen hiekkainen väylä, sinne jonnekin alas. Olin ite siellä "tornissa" ylhäällä ja seurasin aluksi tapahtumia.
Tuolla tientapaisella oli suuria työkoneita, joku tankkiauto ja kaivurin tyylinen ja työmiehet koittivat saada niitä sinne alas rotkoon turvallisesti.
He työnsivät ensin sen tankkiauton alas ja se vyöryi sinne vauhdilla ja ajattelin,
että jopas on hurjaa touhua. Sitten työnsivät sen valtavan kaivurin ja tajusin, että sen kauha tulee vauhdilla siitä minun päältäni ja on pakko sitä väistää.
Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin hivuttautua sen torni-osion seinämää pitkin alemmas, vaikka olen korkeanpaikan-kammoinen. Kaikki nämä työmiehet olivat jotenkin menneet jo alas.
Onnistuin juuri väistämään sitä kauhaa, jonka isku olisi ollut tappava.
Tajusin kuitenkin, että enpä tainnutkaan pelastua, sillä olin nyt siellä
tosi korkealla rotkon yllä tornin lähes sileällä seinällä, enkä millään keinoin
voisi päästä sitä suht sileää reunaa pitkin enää ylös enkä alas.
Alhaalla olevat miehet katselivat ja puhuivat keskenään, ettei
tuosta ole kukaan selvinnyt, turhaan yrittää kiivetä tai pidellä kiinni,
alas rotkoon tuo putoaa joka tapauksessa.
Siinä sitten ihmettelin mitä tekisin ja roikuin viimeisillä voimillani jossain kallion
pikku rosoisuudessa.
Tajusin, että joka tapauksessa putoan, joten miksen voisi edes yrittää kiivetä
ylös, enhän siinä menetä mitään.
Voitte ehkä kuvitella miltä se tuntui korkean paikan kammosta kärsivältä..
Molemmat suunnat tuntui askelmalta kohti kuolemaa....
Sain jollain ihmeen voimalla kammettua itseni suht lähelle sitä tornin reunaa,
mutta ymmärsin, että ei minulla ole voimia itseäni siitä nostaa se
reunan yli mitenkään. Mahdoton tehtävä kelleen ihmiselle.
Siellä ylhäällä oli kuitenkin vanha nainen (ihan kuin yläasteaikainen biologian opettajani, jota arvostin: todella viisas ja kunnioitettava nainen)
Hän sanoi minulle, että ei tuosta ole koskaan kukaan selvinnyt.
(me kommunikoitiin jotenkin ajatustasolla, ei puhuttu ääneen)
Ainoa keino on tietää "taikasana" ja sen avulla pelastuu ja pääsee ylös.
Siinä sitten ajattelin, että mistä hitosta nyt sellaisen keksin.
Tämä nainen vastasi, että se ei ole sana, vaan teko ja silti se on "taikasana".
Siihen ei ole mitään kirjaimia olemassa, se oivalletaan ja sitten se toimii.
Eikä kenenkään sallita auttaa, jossei tiedä "taikasanaa".
Sitten oivalsin sen, se oli teko, että vaikka tiedän ihmisen tietoisuudella, että
joka tapauksessa kuolen, niin silti teen jotain, minkä tiedän olevan jotain,
mikä ei ole mahdollista.
Ponnistin voimani äärimmilleen ja pääsin hiukan lähemmäs tornin yläreunaa.
Mutta tajusin, että enempään en pysty. Tähän nyt loppuu kaikki. Ihmiset katsoo
alhaalla ja ylhäällä, eikä kukaan auta. Ja itse en jaksa.
Siinä roikkuessani viimeisillä voimillani ja ymmärtäessäni, että se on menoa nyt
tämä vanha nainen välitti minulle tiedon, että koska olin
oivaltanut "taikasanan", minua on lupa auttaa, eikä minun tarvitse
jaksaa itse sieltä nousta.
Siihen heräsin.... en tiedä auttoiko kukaan, vai putosinko....
Jk. jossain välissä siinä ponnistellessani olin sellainen roteva mies ... muuten unessa oli ihan oma keho "käytössä".
