Se mistä tämä keskustelu lähti,käy varmaan parhaiten ilmi,jos käy lukemassa ensin tuolta kirja ja linkkivinkeistä Kryon keskustelua.
Kirjojen vaikutuksista nuoriin.
Sinulle Tigrinum sanoisin,että sinullakin oli onni,että yksi opettaja ainakin näki sinun kuoresi sisään.Halusi nähdä,sillä siitähän aikuisten suhtautumisessa nuoriin on kyse.
Olin itse myös ns.ongelmanuori.Juuri lintsaamisen ja kouluhaluttomuuden takia.
Uskon että minun käytökseni johti juurensa alakoulusta,jossa sain sen rangaistuksen,josta olen täällä kirjoittanutkin.
Eli kuiskaamisesta jouduin yläkoulun puolelle puoleksi tunniksi seisomaan taulun eteen rastia tuijottamaan,noitten isojen siinä vieressä irvaillessa.Ja tämä jyrkkä miesopettaja hiillosti koko ajan kysymällä jotain laskutehtävää,josta edelleen muistan,että vastaus olisi ollut 33,mutta minä en peloltani kyennyt saamaan edes koko laskutoimitusta päähäni.
Sen jälkeen aloin myös vihata auktoriteetteja.Taiteilin hiljaisena silloisen oppikoulun toisen luokan vielä läpi,mutta kolmannella löysin ryhmäni ja silloin alkoi voimakas kapinointi.
Siihen asti olin tuntenut,että nämä minulle vieraat aikuiset,opettajat,voivat tehdä minulle mitä tahansa,eikä kukaan voi siihen puuttua.
Ei sellaisesta oikein kotonakaan voinut puhua.
Niinpä valitsin sen itselleni typerämmän tien,eli aloin lintsata ja keskityin koulussakin kaikkeen muuhun kuin opiskeluun.
Ainoastaan sellaisten opettajien tunneille luin,joista pidin,muut jätin jotenkin kapinassani huomioimatta.
Saatoin kirjoittaa koepaperiinkin jotain tyhmää,kuten typerä koe,tmv.
Ystäväjoukko oli kamalan tärkeä ja oman ikäiset luokkatoverit.
Muistan miten pojat kerran olivat keksineet tahkoa veikkauspaperin mustalla osalla kasvojani.Pojilla oli omituinen tapa osoittaa siinä iässä kiinnostuksensa.
Oli viimeinen tunti ja poistuimme sitten luokasta tämän tapahtuman jälkeen.
Oven takana oli REHTORI!!!!
Apua,iso mies,joka hallitsi pelolla oppilaita.
Hän kysyi minulta,mitä sanottavaa minulla on."Ei mitään".
En ollut itseäni vielä nähnyt itseäni peilistä,mutta olin kyllä järkky näky mustine naamoineni.
Hän jyrisi kovempaa,että MITÄ SANOTTAVAA SINULLA ON TÄHÄN!!!?
"Ei mitään".Mikään mahti maailmassa ei olisi saanut minua paljastamaan poikajoukkoa tälle opettajalle.
Yllätykseksemme sanoi sitten,että no,jos tykkäät kulkea naama mustana,niin kulje sitten.
Näin pojat selvisivät ilman rangaistusta.
Aloin jostain kumman syystä järjestää itseäni tuon rehtorin kansliaan puhutteluun.Kun en tuntiopettajalle (erityisesti historian,miesopettaja hänkin)vastannut ja aloin osoittaa,ettei hän voi minulle mitään,"lensin"rehtorin puhutteluun.
En oikein muista,mitä siellä tapahtui,sillä tietysti minä pelkäsin ihan tajuttomasti,mutta eihän sitä voinut näyttää.
Ehkä toivoin,että hän joskus kysyisi,miltä minusta tuntui,miksi tein ja toimin,niin kuin toimin,mutta ei sitä kukaan kysynyt.
Istumista siitä vain seurasi.
Kivojen opettajien tunneille menin mielelläni ja he yleensä keskustelivat muustakin hieman kuin tuntiaiheista.
Kuvaamataitoa rakastin,sillä tämä opettaja vei meidät aina keväisin lämpimien kevätpäivien aikaan ulos pihalle piirtämään.
Mutta kyllä pääsääntöinen kasvatuskeino oli silloin pelottelu ja uhkailu.
En vain halunnut alistua siihen enää ja siksi koko koulu meni,miten meni.
Tyhmä en ollut,vaan kun en vaihtanut edes kirjoja repusta ja olin paljon poissa.
En usko,tai ainakin toivon niin,että nykykoulut eivät toimi enää tällä tavoin pitämällä oppilaat pelossa,vaan yritetään kuulla ja nähdä,mitä käytöksen takana on.
Jos tuosta omasta kouluajastani jotain positiivista seurasi,niin se oli kiinnostus jokaisen kohtaamani ongelmanuoren käyttäytymisen syyhyn.
Myöhemmin hieman vanhempienkin.Olen saanut olla uskottu niin monelle nuorelle,yleensä pojalle/miehelle ja kuullut järkyttäviä tarinoita juuri aikuisten vallasta silloin,kun he ovat olleet pieniä,tai niin nuoria,etteivät ole voineet tapahtumia itse estää.
Siksi en tuomitse ketään pelkkien tekojen perusteella,kovan ulkokuoren,tai päihderiippuvuuden.
Haluan löytää siihen syyn ja haluan keskustella.
Eivät he ole niin pelottavia,kuin luulisi,jos pelkkää mainetta kuuntelee.
Siellä on lämmin sydän kätkössä jokaisella.
Joskus vain vaaditaan valtava määrä keskustelua ja ensin tietysti luottamuksen hankkiminen,ennen kuin sen voi löytää.
Tässä on poikani ollut minun opettajani ja auttajani.Hän alkoi tuoda näitä kotiin ja minä aloin kulkea näissä kämpissä.
En koskaan asettanut itseäni yläpuolelle,enkä niin edes tuntenut.
Tunsin suurta nöyryyttä ja kiitollisuutta siitä,että minuun uskallettiin luottaa ja siitä,että minulla oli rakastavat vanhemmat.
Vanhempien rakkautta ei kukaan muu voi korvata,sillä parhaassakin sijaisperheessä lapsi miettii aina omia biologisia vanhempiaan.