Oikeastaan mitä monikaan ei tajua on se, miten paljon varsinkin näkyvien alueiden ihottuma vaikuttaa itsetuntoon. Jos naama on punaisena ja rikki ihottumasta ei voi olla hirveän itsevarma olo, kun kaikki tuijottavat. Pahimpina aikoina en olisi halunnut lähteä ulos, sillä olo oli kuin spitaalisella.
En tietysti tiedä miten itse koet asian, mutta itselläni vaikutti todella paljon omaan oloon. Jatkuvasti ärtynyt olo, kun kutitti ja koski ja juuri nuo mainitsemani itsetuntoasiat.
Tsemppiä ihottuman kanssa. Toivottavasti löytyy joku sitä helpottava asia.
No onneksi ei sentään ole kasvoissa niin, että sitä juuri huomaisi, joskus satunainen pienen pieni märkänäppy ilmestyy. Ja onneksi me ihmiset käytämme vaatteita niin muu osa ihottumasta jää piiloon.
No, tämä mikä minulla on, on onneksi oireetonta suurimmaksi osaksi vaikka ulkonäöltä on melko karseen näköistä. Joskus joku näppylä saattaa ilmestyä takamukseen ja olla kipeä mutta ei tämä mitään ekseemaan verrattuna ole.
Kiitos UK tuosta listasta ja nyt tuntuu kyllä tosi turhalta valittaa tästä omasta kun jollakin on ollut tuollaisia paiseita ihan. Huhhuh.
Sai ajattelemaan, että voisihan ne mun asiat olla paljon pahemminkin, loppujen lopuksi.
Mutta siis, kaikkein enitenhän minua tässä häiritsee se epäesteettisyys. Minä kun nousuneitsyenä olen perfektionisti ja kaikenhan minussa pitäisi olla täydellistä, smooth as porcelain. Minä olen kantanut näitä ajatuksia mukanani jo kai syntymästä. Muistan kun jo kolmevuotiaana (siis siinä vaiheessa, kun lapsi alkaa tiedostaa oman kroppansa ja yksilöllisyytensä), peilistä itseäni katsellessa, näin virheitä ja kaikkea, mitä pitäisi muuttaa ja mikä olla toisin. Olin mielestäni lihava, jalkani olivat rumat ja napakin oli vääränlainen. Mietin, että tuleekohan tuo ajatusmalli jostakin edellisestä elämästä kun porukoilta en ainakaan ole oppinut (niitä ei ulkonäköasiat hirveästi kiinnosta) eikä kolmivuotias ole vielä ehtinyt niin sisäistää mediasta vaikutteita. Hei, oli vuosi 93 ja meillä oli vain kolme tv kanavaa joista kaikista tuli vain uutiset. Minua ei myöskään koskaan ole haukuttu, päinvastoin. Muttei se auta.
Teini-ikähän oli ihan kamalaa. Tulihan sitä itsariakin mietittyä (ei tosissaan, onneksi). Minä sairastuin syömishäiriöön, koska hoikkuus oli se joka oli minussa mielestäni se vahvuus josta muut ovat kateellsia ja jonka avulla pystyin pitämään itseni heidän, "normaalien", tasollaan. Päätin siis pitää itseni hoikkana jatkossakin... Minulle kun kauneus oli kaikki kaikessa, jos ei ole kaunis niin sitten ei ole syytä elää. Kauneus=onnellisuus (tiesin kyllä, että näin ei oikeasti ole tai ei ainakaan pitäisi olla, mutta silti
tunsin toisin. En tarvitsisi mitään muuta maailmassa, vain loputtoman kauneuden jolle kukan tai mikään ei vedä vertoja. Juuh, sairasta mutta näin minä ajattelin.
Mutta olen pikkuhiljaa oppinut sen että jokainen pikku naarmu kuuluu elämään. Ja ettei jokaista pikku näppylää tarvitse säikähtää.. Ja olenhan päässyt muutenkin helpolla, olen syntynyt Suomeen enkä esimerkiksi jenkkeihin jossa paine on moninkertainen. Suomessa sentään ei olla niin hirveän pinnallisia ja meillä on kuitenkin ihosairaudet melko yleisiä, eli ei tarvitse olla yksin niiden kanssa. Ja minulla on monta asiaa joista olla kiitollinen.
Mutta kyllä minä silti haluan sen ihottuman pois.