Ole hyvä pikkari! (Be good
)
Aikoinaan tällaiset "pakko tapahtua" -asiat tuntui ahdistavilta. Kuten tuo rakkaaseen (tulevaan) kotiin takaisin pääseminen. Ei ollut muita vaihtoehtoja. Jos en olisi päässyt sinne, ei elämälläni olisi ollut mitään merkitystä. En tarkoita itsetuhoista ajatusta, vaan ihan vaan sitä, ettei elämällä olisi ollut silloin väliä, ei suuntaa, ei käsikirjoituksessa pysymistä. Olisin ollut tyhjän päällä. Sitä voi kuvitella, miltä parikymppisestä voi tuntua kun on näin pakottava tarve olla jossakin. Melkein kuin pakkomielle.
Se vaan ei ollut pakkomielle, vaan se oikea suunta. Jos en olisi asunut siellä, olisi jäänyt monet kontaktit saamatta, itseasiassa koko nykyisen elämän pohja olisi jäänyt rakentumatta. Vähitellen opin sen, että nämä "pakkomielteet" ovat hyviä juttuja. Nykyään ne ovat jippii! -suunnannäyttäjiä.
Toisaalta tämä on kaksiteräinen miekka, sillä jos joku ei tunnu miltään, se ei ole mun juttu. Koita siinä sitten esim. kehitellä suhdetta "nobodyn" kanssa. Ei onnistu. Ei kiinnosta. En voi huijata itseäni, enkä voi antaa toisen kuvitella, että minun kanssa voisi natsata.
Mutta ehkä kuitenkin otan mieluummin tämän vahvan intuition, kuin palloilisin elämän seikkailuissa, niin kivaa kuin se voisikin olla.