Minäkään en nähdä osaa mutta, musta itsestäni tuli ihan hirveä kauhukakara n. kuuden vanhana, taustalla oli perhekotivanhempien 3 vuotta jatkunu ryyppääminen, väkivaltanen riitely, syrjähypyt ym, sitten mulle yhtäkkiä pamautettiin että mun vanhemmat ei ollukkaan mun vanhemmat ja sit ku aloin tapailla oikeita vanhempia niin se mun biologisen isän psykopaattinen pelkohallinta, ne murhaamis ja nirhaamis jutut yms, sen lisäks vielä eräs perhekodin lapsista käytti mut hyväksi, kaikkki tää tapahtu pikkuhiljaa 3 vuoden aikana ja mä aloin pikkuhiljaa niitä oireilee... "fiksusta, oivaltavasta, itsenäisestä ja osaavasta hienosta pikkutytöstä" tuli "luonnevikanen pentu" ja mä olin oikeasti ihan hirvee, mä kävin kaikkien kimppuun, koulukaverit, opettajat, muut nuoret, ainoo kenelle en ryttyilly oli se perhekodin äiti, vaikka se on aika isossa roolissa tässä hommassa, muistan että perhekodin isälle pistin aina ja koko ajan hanttiin ja suorastaan vihasin ja pelkäsin sitä. Se johtui varmasti siitä että hän oli koko ajan ahdistunu, stressaantunu, hirveissä paineissa, ja sydänsurujen tuskissa ja siksi hioeman "riitainen" ja agressiivinen, ei ikinä käyny muhun käsiksi mutta olin nähny kun kävi tän perhekodinäidin ja kerran yhen melkein jo aikuisen lapsen päälle... Nykyään tilanne on kuitenkin se, että se mies on voittanut pyyteettömän rakkauteni ja luottamukseni ja paikan Oikeana Isänäni. Hän on nimittäin ainoa joka jäi ja pysyi. Kaikki muut katos mun elämästä kun perhekoti hajosi, vaikka menin toiselle puolelle Suomea toiseen sijoituspaikkaan ja olin pitkään vihainen siitä että oli "hyljännyt" mut, niin hän taisteli oikeuksistaan nähdä minua ja tuli aina kun oli luvannut! Sellaista sitoutumista ja rakkautta en voi odottaa keneltäkään tänäkään päivänä. Kyllä mä vuosikaudet mietin että mikä mua vaivaa ja osa niistä raivonpurkauksista liittyi siihen, ettei ymmärtänyt itekkään kaikkea sitä tuskaa ja vihaa mikä sieltä sisältä kumpuaa. Se on niin hirveä tunne että tuntuu ettei saa happea jos ei riehu ja huuda. Mulla ne loppu pariks vuodeks siin 16vuotiaana, mut nyt kun on jo oma koti yms. niin kaikki on pamahtanu taas! Ja voin kertoa että nykyisinkään ei auta, kun se olo tulee, niin mikään muu ku se että se mun rakas tulee siihen vaikka väkisin ja näyttää ettei pelkää mua ja se saa yleensä jonkun padon purkautuu niin että alkaa lohduton itku, ja silloin se uskaltaa ottaa mut jo syliin ja sit se loppuu. Mulle on ollu itelle hyvin tärkeää aina ymmärtää että miks mä oon tällänen ku mä oon, et miks mussa on niin paljon tuskaa ja vihaa ja mistä se kaikki kumpuaa, kun olo on välillä niin turvatonkin.. Mä olen itse tajunnut syy seurausyhteyksiä vasta kun näin mun lastensuojeluhistorian ns. koosteen minkä olin tehny teininä, mut mistä en ollu tajunnu mitää. Säilytin sen koosteen ja nyt kun oon alkanu käymään asioita läpi niin se kooste on auttanu näyttämään vähän että mitä mun ympäristössä ja perheessä on tapahtunu niihin aikoihin. ja on auttanu paremmin kun mikään..
Toivottavasti tästä oli edes jotain apua, voimia teille vanhemmille, ei tuu olemaan helppoa, mutta niissä raivareissa keräät rohkeutes ja näytät sille lapselle että olet vakaa ja turvallinen kuin kallio ja että rakastat sitä ehdottomasti. Niin ja vinkkinä vielä, että se mun kasvattiäiti alko ostelee mun hyväksyntää jossain vaiheessa sen touhuille tuomalla leluja, vaatteita, meikkejä yms, ja siitä tuli vaan lisää ongelmia ja lisää major-raivareiden alkuja kun ei enää saanukkaa mitä haluaa ja vihaset kasvatuskoinstit ja päätökset saivat mut pelkäämään aluksi sitä kasvattiisää. Lapset aistii alitajuisesti niin paljon aikusten asioita mitä ne ei ns. "ymmärrä", mutta ne silti vahingoittaa sitä lasta, kunnes se todella ymmärtää. ja ehkä jopa senkin jälkeen jos se ei osaa käsitellä asioita. Suosittelisin seuraamaan niitä raivareita ja esim jos näkee painajaisia yms. ja niitten raivareitten jälkeen yrittää vähän purkaa sitä tilannetta, asetut sen lapsen tasolle ja yrität jos se osaisi edes kertoa sulle että miltä siitä tuntuu silloin kun se raivoaminen alkaa. Se että osoitat sille että sä yrität ja haluat ymmärtää ja että sä et ole vihainen, voi olla hyvä alku tollasen selvittelylle. Lääkäreissä ym, todennäköisesti syyttelevät vanhempia yms, tunkevat rauhoittavaa suuhun. Sun on vaan oltava järkkymätön, älä anna sisun mennä kaulaan sen lapsen kanssa, sekin voi olla että se aistii sun herkkyyden tms. koska oot nainen- verrattuna isäänsä?
Välillä neuvoista tulee vaan enemmän pahamieli kun neuvotaan kokeilemaan asioita mitkä on jo kokeiltu, mutta mitkä ei oo toiminu.. Mutta mä toivon että mun tarinani auttoi sua edes jotenkin vähän! Olisin nimittäin itse toivonut että joku, jolla on ollut samankaltaisia "kohtauksia" pienenä, olisi kertonut aikanaan mun kasvattajille oman tarinansa, jotta ne ois ymmärtäny, että mä en tarkota pahaa, ja että mä en ole paha, että mä koin vaan oloni turvattomaksi ja hämmentyneeksi ja rakkaudettomaksi ja vihaiseksi kaikesta siitä mitä oli tapahtunu. Musta ois myös monesti ollu helpottavaa kuulla vastaus siihen että mikä mua vaivaa, kun usein pelkäsin että mä oon oikeasti ihan hullu, koulussakin syrjittiin ja kiusattiin. Olin vaan kehittäny jonkin ominaisuuden mikä autto mua selviytymään niistä tapahtumista.
Voimia kovasti
Toivon että saatte asiat kuntoon <3
