Kyllä mä uskon, että vanhempi oppii vaistomaisesti toimimaan niin kuin mitä vauva itkullaan tarvitsee, siis tulkitsemaan sitä itkua. Vähintäänkin jonkinlainen vanhemman ja lapsen välinen oma tapa toimia eri tilanteissa syntyy. Eri asia sitten, jos vanhempi ei itse kykene käsittelemään vauvan negatiivista oloa, ja yrittää väkisin saada vauvaa hymyilemään sellaisissa selkeästi räikeissäkin tilanteissa. En itse ainakaan halua liikaa ajatella näitä, koska sitten muuttuu jo teennäiseksi, eikä se ainakaan edesauta hyvää kontaktia. :
Mutta onhan se, jos myöhempää lapsuutta ajattelee, merkityksellistä miten paljon niiden negatiivisten tunteiden näyttämistä hyväksytään, miten niistä saa puhua, vai pitääkö aina suunnata itsensä positiiviseen ja unohtaa, jättää asiat ilmaan.
Myöhemmän lapsuuden merkitys kiintymyssuhdemalliin kiinnostaa muakin. Ensimmäisen vuoden aikana muodostuvaa mallia sanotaan monessa paikassa melko vahvaksi, mutta jotenkin ajattelisin, että tuossa murrosiän kynnyksellä olisi vähintäänkin yhtä vahvasti muotouttavaa aikaa.