Kun jo nuorena rupesin huomaamaan asioita ja aistimaan olematonta, pelästyin todella ja kielsin kaiken. kielsin sisälläni, kielsin ääneen. Pelkäsin todella.
Muutamia vuosia asiat pysyivät poissa. Nyt viime vuosina olen ollut seesteisempi ja avoimempi ja huomannut ajattelevani etten pelkää enään. Vaan tilalle on tullut ajatus; voinko auttaa?
Pelottaa siltikin vielä, mitä mahdollisesti pääsee maailmaani jos annan niille luvan tulla?
Nämä kaikki asiat ovat minulle niin uusia, mitä voi tehdä ja mitä ei pidä tehdä. Asiat ovat vaan olleet ja pelko uutta kohtaan syntyykin siitä, että en ymmärrä.
Minua on aina pidetty hieman hölmönä jos puhun näistä jollekin, joten olen ollut ihan hiljaa. En tiedä onko suvussani aikaisemmin ollut vastaavaa ihmistä koska asioista ei ole puhuttu.
Yksi tapaus muistuu aina mieleeni uudelleen ja uudelleen.
vuonna -89 kun isovanhempani olivat molemmat kuolleet muutaman kk välein olimme koko lähisuku siivoamassa heidän vanhaa omakotitaloaan.
Talo oli kolmessa kerroksessa ja siinä asui isovanhempamme ja loppu vuosina he vuokrasivat talosta osia myös opiskelijoille. Yläkerrassa oli kaksio ja alhaalle huone keittokomerolla (isovanhemmat siis asuivat keskikerroksessa)
Kukaan ei koskaan aikaisemmin puhunut asioista mitään, joskus kuulin jutustelua mutta en osannut silloin kiinnittää niihin mitään huomiota.
Olimme siis siivoamassa ja tyhjentämässä taloa. Ihmettelin kun äitini ei suostunut menemään yläkertaan. Pyysi koko ajan tätiäni lähtemään mukaan mutta tätini oli hyvin vastentahtoinen lähtemään. Loputa kuitenkin oli yläkerran vuoro ja äitini ja tätini kävelivät rintarinnan sinne, kumpikaan ei suostunut menemään edellä. Minä lähdin rättiämpärin kanssa mukaan. En minäkään ikinä ollut sillä viihtynyt mutta en osannut sitä itselleni selittämäänkään, koska en viihtynyt talon kellarikerroksessakaan. En ajatellut silloin niitä asioita.
Päästyämme ylös, äitini ja tätini puhuivat kuiskaten, toimivat nopeasti ja välillä oli hermostunutta nauramista. kukaan ei jäänyt sinne yksin kun tavaroita kannettiin alas, aina oli kaikki mukana vaikka kantamisapua ei olisi tarvittu.
Tilat saatiin tyhjiksi ja alkoi paikkojen peseminen. Sitten tuli sellainen tilanne että olimme äitini kanssa kahden yläkerrassa ja jotakin piti hakea keskikerroksesta. Äitini pyysi minua mukaan alas, ja sanoin että mitä mie siellä teen? hae sinä niin minä odotan täällä. Äitini kysyi monta kertaa , pärjäätkö varmasti? Jos jotain tulee niin huuda. Ihmettelin itekseni että mitä täällä voi tulla? ja sanoin, että käy hakemassa.
Äitini lähti alakertaan ja minä pesin keittiön kaapistoja. Yht'äkkiä tuli sellainen olo että joku tuijottaa. Käännyin ympäri enkä nähnyt ketään, vaistoni kiinnitti huomiota ullakon oveen joka oli siinä eteisessä. ravistelin ajatuksen pois ja jatkoin hommia, ei mennyt montaa minuuttia kun päässäni kajathi " juokse, juokse" . Juoksin vaistomaisesti rättikourassa ja lujaa rappuset alakertaan. En jäänyt kyseenalaistamaan asiaa vaikka en uskonut mihinkään, mutta käsky oli niin vahva, että se sain veren virtaamaan suonissani aiheuttaen pakokauhun.
Kompuroidessani alakertaan, äitini oli kuullut rymistelyni ja juoksi vastaan silmät suurina, pelästyneenä kysymään mitä tapahtui? Olin niin nuori ja hämmentynyt että vastasin: ei mitään, tuli katsomaan mihin jäit. Sen jälkeen en mennyt enään yläkertaan. En uskaltanut.
Vuosien päästä kuulin tarinan: Talon oli aikoinaan omistanut perhe jossa äiti oli kuollut ja ruumiinvalvojaiset olivat olleet olohuoneessa. Koira tippui läheiseltä kalliolta ja kuoli, perheen tytär tappoi itsensä kellarin rappusiin ja isä kuoli maailmmalla. Perheestä oli vain yksi tyttö jäljellä joka oli muuttanut sieltä pois ja myynyt talon.
isovanhempani olivat asuneet talossa monia vuosia vanhuuteensa asti ja aina kuulleet naputtelua yläkerrasta, askelia rappusissa jne. Mummoni oli jo puhunut asiasta hieman kevyemmin mutta aina kuiskaten. Tämä oli ollut kausiluontoista eikä aina tapahtuvaa. En osaa kertoa siitä sen enenpää miten se on muuten ilmaantunut.
Enoni jäi asustamaan taloa myyntiin asti mutta hän oli talossa vain päivisin. ei koskaan jäänyt yksin nukkumaan yöksi. nukkui naapurissa. Kerran puhui asiasta ja sanoi että yöllä siellä tapahtuu jotain mutta ei uskalla mennä katsomaan mitä, ja hän oli silloin jo aika mies yli 40v.
Kaikki meistä karttoi taloa viimeiseen asti ja sen vuoksi talo meni myyntiin, koska kukaan ei uskaltanut siihen asettua.
En tiedä onko uudet asukkaat kokeneet samoja asioita, hankala sitä on mennä kysymäänkään.
Tästä tapauksesta lähtien olen aavistellut, "nähnyt" olemattomia ihmisiaä jne. Avautuiko mieleni näille asioille tuolloin? En tiedä.
Mutta ikinä ennnen sitä tai sen jälkeen en ole sellaista pakokauhua kokenut, enkä halua kokeakaan.
Se taas aiheuttaa sen että kiellän, kiellän itseäni näkemästä, kuulemasta. Aavistuksia tulee silti läpi aina, joskus hyvinkin vahvasti.
Poistun aina siletä, missä näitä tulee.
Tässä nykyisessä talossamme heräilin ensin alkuun öisin vaeltamassa milloin missäkin, ja huomasin myös puhuvani unissani. Olen aina kävellyt unissani ja höpötellyt mutta nyt heräsin siihen että sanon kovaan ääneen: menkää pois, minä määrään täällä ja olen vahvempi.
Mitä se tarkoittaa? Nämä heräämiset ovat nyt huomattavasti vähentyneet näin 10v asumisen jälkeen.
Mitä nämä asiat teissä ajatuksia herättää?
Pyydän anteeksi että niin paljon asiaa samassa rytäkässä ja saatan sekavasti kirjoittaa tyyliin asiasta tiiliseinään
mutta ajatukset ovat vielä minunkin päässäni aivan sekaisin enkä ole ikinä ennen miettinyt näin syvälle.
