SBAL'issa (Science of Being and Art of Living; Olemisen tiede - elämisen taito) MMY käyttää
valaistuneen jäppisen kokemistavasta termiä
veteen piirretty viiva: aistikokemukset
ovat monin verroin intensiivisempiä ja syvällisempiä kuin tavan tallaajalla, mutta niistä ei
jää mitään (karmallista) jälkeä tietoisuuteen/muistiin tai mihin lie.
Nythän on niin, että valaistuneen tyypin hermosto toimii kuin suprajohde, eli hermoimpulssit -
olivat ne kuinka intensiivisiä tahhaa - eivät kohtaa minkään valtakunnan vastusta esim. synapseissa?
Niinpä valopää pysyy kylmäpäisenä oli tilanne mikä hyvänsä? Toista ääripäätä edustaa valaistumisesta
perin "kaukana" oleva jäppinen: hänen kokemuksensa ovat enimmäkseen kuin kiveen (heikosti) hakattuja, eli
ne ovat valtaosin läyhäsiä valaistuneen vastaaviin verrattuna, mutta niistä jää (karmallinen) jälki,
vaasanaa*, joka johtaa joko haluun kokea sama uudestaan tai pelkoon saman kokemisesta uudelleen,
jos kyseessä on epämiellyttävä, negatiivinen kokemus.
MMYn mukaan Krishnamurti oli huono "lääkäri", koska hän syntyi valaistuneena eikä siis koskaan
kokenut "sairautta"? K. kertoo eräässä kirjassaan miten hän kokee esim. sen jos kaunis nainen
tulee kadulla vastaan: hänen roppansa tiätysti reakoi positiivisesti, mutta koska kokemus on
"veteen piirretty viiva", heti kun mimmi katoaa nurkan taakse, tunne häipyy kuin pieru Saharaan.
Toki valaistumattomallakin voi jokin aisti, esim. näköaisti, olla erityisen herkkä, joten voimakas
kokemus voi ylikuormittaa keskushermoston ja saada sen käymään kuumana, toisin kuin valopäällä:
https://en.wikipedia.org/wiki/Stendhal_syndrome(Tulipä tämäkin aihe saatua systeemistä ulos, vaikkakin perin ala-arvoisella tavalla...)
* vAsanA f. the impression of anything remaining unconsciously in the mind , the present consciousness of past perceptions , knowledge derived from memory S3am2k. Ka1v. Katha1s.
