Ja mitä tulee siihen, et miten töissä pärjään... Niin töissä mulla on suurempi ongelma se työyhteisö kuin itse työn tekeminen niiden potilaiden kanssa. Toki hoitotyössä on jatkuvasti haastetta, en hallitse kaikkia hoidollisia asioita (vaikka joku toimenpide tai lääkkeenanto tai jatkohoidon järjestäminen) mut niihin saa aina avun kysymällä/etsimällä... Toki stressaavia tilanteita on kun potilaalle pitäisi tehdä nopeasti joku asia josta itsellä ei varmuutta/kokemusta, mutta ne selviää aina tavalla tai toisella. Hoitaja ei ole ikinä valmis ja aina tulee eteen tilanteita joka on poikkeuksen poikkeus ja pitää soveltaa. Niihin on kuitenkin se tietty kaava; kysyy apua kollegalta ja pähkäillä yhdessä ja sit kysyä lääkäriltä neuvoa --> vastuun siirto. Näin ollen en ole koskaan yksin siinä tilanteessa.
Mutta se työyhteisö ja ne työkaverit ja niiden toimintatavat... Kaikki eivät näytä omaa osaamattomuuttaan vaan esittävät osaavansa. Hirveesti on sellasta toisten vähättelyä ja itsensä korottamista. Se on epäeettistä potilaitakin kohtaan jos heistä tehdään pelinappuloita. Musta ois parempi vaan sanoo et mä en osaa tätä, voitko auttaa. Ja et otettais kaikki yhdessä se vastuu, ne potilaat on tärkein asia, eikä se et kuka meistä hoitajista on se tehohoito-kuningatar.
Itse kyllä työyhteisössä olen varmasti ärsyttävä muiden mielestä,kun viitsin huomautella pikkuasioista. Kuten jos on sovittu joku yhteinen toimintamalli, niin mä opettelen sen mallin sit ja teen niin vaikka unissani. Jos on sovittu että lääkekorttiin kirjoitetaan lyijykynällä se huonepaikka ja vuodenumero, niin hitsi mä näen punaista kun niitä on kirjotettu kuulakärkikynällä ja sutattu päälle, kun potilan paikkaa on vaihdettu. Prkl, lyijykynä siks et sen voi kumittaa niin kortti pysyy siistin ja selkeen näkösenä.
Selitellään sitten että ei ole lyijykynää... No pidä työvuoron alussa huoli siitä, että kynätaskussasi on sekä lyijäri että kuulakärkikynä. Piste. Oon siis saakelin pakkomielteinen. Mutta säännöt on säännöt. Paitsi en mä ala marisee tällasesta ääneen jos on kiire, mutta muistuttelen asiasta silloin tällöin. Ja tää ei oo siis ainut asia, vaan muutenkin haluan et kaikki ois järjestelmällistä.
Ja toinen asia, niin sanon kyllä ääneen että mua väsyttää tää jatkuva paskan peseminen (sellasessa työvuorossa jossa kaikki ripuloi) tai sit et joku potilas on mun mielestä ihan hirvee, voin sen ääneen sanoa työkaverille. Koska jos en sano ääneen, niin se asia pyörii kuitenkin mun päässä. Ja parempihan se on että sanon asian kollegalle kuin potilaalle. Potilastyössä pyrin olemaan happyface ja antamaan empaattisen tunnelman, oli tilanne mitenkä v-mäinen tahansa. Koska olen asiakaspalvelija niin pääasiassa hymyilen. Jos mulle vittuillaan, niin kysyn että anteeksi, miksi olet pahoittanut mielesi? Voinko auttaa? Ja tarkoitan sitä. En tee sitä hymyillen vaan kasvot peruslukemilla, koska tiedän että hymyn esittäminenkin on provosoivaa. Mun periaatteisiin kuuluu niellä kaikki potilailta tuleva paska sellaisenaan. Toki sanon kova kovaa vastaan, sitten kun esim masentunut potilas ei suostu harjoittelemaan kuntoumisen edellyttäviä asioita. Eli manipuloin hellästi vaikka kävelyharjoituksiin, vaikka toinen ei millään tahtoisi, koska silloin tiedän että se on potilaan parhaaksi, vaikka häntä minun painostukseni sillä hetkellä vituttaisikin. Voin silloin vaan todeta ääneen, et tiedän tän nyt olevan susta kamalaa, mut koitetaan yhdessä. Usein jos omainen tai potilas on vihamielinen, niin ääni kellossa muuttuu heillä heti, kun sanon että "jos olisin sinun asemassa tällä hetkellä niin tuntisin varmasti samoin". Ja ehkä voivottelen ja surkuttelen asiaa hänen kanssa hetken aikaa, mutta sitten käännän puheenaiheen toivoon ja valonpilkahduksiin.
Mut sit kun tilanne on ohi, saatan sanoo kollegalle että olipas raskas omainen tai en kyllä huomenna jaksa hoitaa tuota potilasta. Ja silloin tarkoitan sitä. En valita kaikista tilanteista mut sanon tosissaan ääneen missä mun rajat menee. Ja se on ehkä avain siihen et jaksan tätä hommaa. Mut tiedän et osa hoitajista ei arvosta tätä tyyliä, he on niin hienotunteisia et pitävät kaikki harmitukset sisässä, eivät siis kollegallekaan märise vaikka näkis päälle päin et heillä kasvaa joku uloke otsassa. Toki on myös hoitajia jotka suoranaisesti haukkuvat kaiken aina pystyyn ja heillä puuttuu empatiakykykin kokonaan ja sellanen on musta hirveen voimia vievää kuunnella vierestä....
Tapoja on monenlaisia ja on vaan vaikeeta kun on 40 akkaa samassa työpaikassa ja kaikilla eri elämäntilanteet. Toinen sinkku lapseton, toinen nuori 3 lapsen äiti, yks 40v aikuisten lasten äiti, joku 55v vanhapiika. Yhdellä menkat, toinen raskaana, kolmannella vaihdevuodet. Neljäs on lesbo mutta ei oo ikinä sitä ääneen sanonut työpaikalla. Yks ateisti, toinen hartaasti kristillinen, kolmas lestadiolainen, eikä ole sitä ikinä työpaikalla ääneen sanonut. Yhdellä 5 kissaa, toisella 2 koiraa mut vihaa kissoja. Monta laihaa ja monta ylipainoista.
