Hmm... itselläni voisi sanoa olleen sellainen lapsuus, että ainakin itse päätin jo pikkutyttönä, mitä
en ehdottomasti tee lapsilleni ja
miten en tee, kun äidiksi tulen.
Minä kyllä halusin ja tiesin saavani lapsia, enkä tuon "ankean"
lapsuuteni vuoksi ajatellut kuitenkaan, etten tee lapsia, päätin vain tekeväni kaiken paljon 'paremmin' ja eritavalla.
Näin jälkikäteen voisin sanoa, että ne kokemukset joita minulla lapsena oli, oli lapsen näkökulmasta muistissa ja yhdistin niitä paljon johonkin "ulkoiseen". Esmes nyt henkinen ja fyysinen väkivalta, niistä on helppo pidättäytyä. Rumat vaatteet
, on helppo pukea lapsena hienoihin muotivaatteisiin.(jos on rahaa) yms yms.
Kuitenkin kun minusta äiti tuli ensimmäisen kerran, sain todeta, että ei asia ihan niin menekkään. Kaiken tuon "moskan" taustalla on jotain paljon syvempää sukupolvelta toiselle siirrettyä, mihin ei
todellista muutosta tuo ulkoiset käytös muutokset. Tottahan on, että on sekin jo suuri askel eteenpäin "evoluutiossa", että väkivaltaa ei käytetä, mutta mutta... kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää...
Voi mitä suuria muutoksia teinkään, ja tottahan on, että olen aivan erilainen äiti, mitä omani oli. Oli suunnitelmissa Steinerkoulua, syötiin demeter ruokaa, ei rokotettu, kaikki oli taloudellisesti hyvin... ym ym...
Lähinnä nyt puhun ensimmäisestä lapsestani, jonka sain miltei 18-vuotis synttäri-päivänäni ja niistä niin "raadikaaleista" muutoksista joita tein eri sukupolvien välillä verraten.
Minulle kun sattuikin syntymään ensimmäisenä
jne.. niin ei tuo ulkoinen ja emotinaalinenkaan muutos riittänyt.
Aika kovan koulun kävin äitinä ensimmäisen lapseni kanssa. Toisaalta, en päivääkään vaihtaisi pois, sillä se mahdollisti kipuineen ja virheineen sen, että ihan oikeasti ja syvällisesti tuo kaikki monen sukupolven ketju meni poikki....
Ja voin vähän "ylpeänäkin" todeta, että yhdessä me muutimme yhteiskunnan rakenteita ruohonjuuritasolla.
Ja kuitenkin, koska tämä lapseni on myös veskari, niin meillä on ollut kaikesta möyrynnästä, vaikeuksista, kivusta ja tuskasta huolimatta aina välillämme suuri syvä ymmärrys. Meillä on aina ollut hyvät välit, vaikkei jossain vaiheessa kukaan ulkopuolinen olisi uskonut niin.
Öööh, tuleepas tarinaa...
Myöhemminhän minulle on näitä lapsia siunaantunut enemmänkin, mutta he ovat jo eri asia, mutta hyvin vastuullista ja haasteellista edelleenkin.
Voin näin loppu yhteenvetona sanoa, että lapset on suuri lahja elämältä, ei itsestään selvyys, eikä mitään, mitä pitäisi hankkia omiin tarpeisiin. (kun on hienoa kokea äitys tai vanhemmuus, saa hoitaa jotakuta, tuntea itsensä pyyteettömästi rakastetuksi yms)
Kunhan muistaa, että aikuisena, vanhemapana, on vastuullinen olemaan vanhempi ja että lapset ovat lahja.
Ja muistaa, että täydellisyyteen ei kannata koskaan pyrkiä vanhempana, vaan parhaaksi joka hetki, nillä taidoillaan ja voimillaan, jotka siinä hetkessä on.
*hölöttää*