Minun on vaikea olla iloinen tai edes neutraali jos läheiseni on pahalla päällä. Minulle tulee syyllinen olo ja tunne että hän on nimenomaan minulle vihainen. Useimmiten voisin melkein henkäistä ääneen helpotuksesta kun äreällä päällä ollut yhtäkkiä muuttaakin suuntaa ja on toisenlaisella päällä (Vaa'an kumppanina tuuliviiri viirottaa milloin minnekin!) Ja sitten aina välillä iskee syvä viha ja raivo: mikä ihmeen oikeus toisella on pilata minun oloni, minkä takia minun pitäisi hyppiä hänen pillinsä tahtiin tai olla hänen siamilainen kaksospuoliskonsa? Miksei minulla ole oikeutta omiin erillisiin tunteisiini ja olemassaoloon? Tämä kaikki ei ole läheisen vika. Se vika on omassa päässä, en tiedä miksi.
Äitini joka on Kala ei pysty harjoittamaan minkäänlaista omaa tahtoa sillä perusteella mitä häneltä kuulen siitä kuinka kaikki juoksuttavat häntä mennen tullen oman tahtonsa mukaan. Äitini on ottanut oikein marttyyrin asenteen että hän ei ole yhtään mitään ja kaikki vain käskyttävät häntä. Muutama ihminen on hänelle aikoinaan tehnyt selväksi että hän on ihan paska, ja hän ei edes uskalla yrittääkään olla toista mieltä. Jos hän kerta
on paska niin miksi hän sitten raataa niin paljon muiden eteen?!
Minulla on aika helppoa kun en edes lähde siihen että tekisin kaikki ihmetemput toisten mieliksi jotta heidän tunteensa eivät ohjailisi minua. Kunhan vain kiroan sitä ohjailupuolta, en yritä ostaa kiintymystä. Enimmäkseen.
Ja sitten taas toisaalta tunnen itseni niin pohjattoman itsekkääksi ja itsekeskeiseksi.