seuraava »

[Lilli]

Itse olin lapsena ja vielä pitkälle aikuisikään asti lähes sietämättömän herkkä, ja tämän ominaisuuden kanssa eläminen ei ole aina ollut helppoa. Omalla kohdallani herkkyys on ollut sitä, että vaistoaa liiankin helposti ympäristön tunnelmat ja läheisten tunnetilat, myös ne, jotka on pyritty kätkemään. Vaikeaksi ominaisuuden on tehnyt se, että läheisillä ihmisillä ei ole ollut minkäänlaista kykyä tukea tätä herkkyyttä, vaan se on yksioikoisesti lytätty heikkoudeksi, joka pitää vain peittää, koska muuten tätä heikkoutta käytetään sinua vastaan.

Herkkyys on vaikea laji. Se, että joku on saanut hyvän tunnetutkan syntymälahjakseen, ei todellakaan tee hänestä automaattisesti kivaa ihmistä. Herkät ihmiset todellakin keräävät helposti kaiken ympäristön negatiivisuuden itseensä, ja jos eivät osaa tätä kuonaa puhdistaa itsestään, seurauksena voi olla hyvinkin masentunut, katkera, herkkähipiäinen, vainoharhainen tai vihainen ihminen, joka saattaa purkautua hyvinkin yllättävästi siinä vaiheessa, kun p*skakiintiö tulee täyteen.

Jotta herkkyys ei kääntyisi itseään vastaan, on todella tärkeää oppia käsittelemään niitä negatiivisia tunteita, joita muissa ja itsessään kohtaa. Toisinaan myös postitiiviset, voimakkaat tunteet saattavat olla pelottavia, ja niidenkin kanssa pitää oppia elämään. Itselläni herkkyyden positiivinen kumppani on ollut aina intohimo, jonka voima on tuntunut ajoittain hallitsemattomalta. Negatiivinen kumppani on ollut taas viha, minkä tunteen kohtaaminen itsessään on ollut toisaalta pelottavaa, mutta myös puhdistavaa. Itsensä puhdistaminen (mikä ensimmäisen kerran ei ollut tietoista, vaan ketjureaktio tietyistä tapahtumista johtuen) on muuttanut myös herkkyyden luonnetta nimenomaisesti voimaksi. Itse en yksiselitteisesti sanoisi, että herkkyys on voimaa, vaan että herkkyydessä on voiman siemen. Sen jälkeen kun herkkyys on muuttunut voimaksi, sen erityisempiä suojakuoria ei enää tarvita, vaan voi elellä ytimestä lähtevän voiman varassa. Näin olen myös kokenut olevani vapaa sielu, ts. kun suojakuoret ovat hävinneet tarpeettomina, niin se oma itseys on saanut tulla esiin sellaisena kuin se on ja kasvaa täyteen mittaansa. Jotkut tykkää, toiset ei, mutta pääasia on, että minusta on kiva olla minä, ydinminuuden voima on kuitenkin valoisaa ja lempeää voimaa. Perusluonnettani en anteeksi pyytele, mahdollisia vääriä tekoja muita kohtaan kylläkin. Muiden törkeälle käytökselle pistän nykyään nopeasti rajat, vaikka vahva tuntisi olevansakin, niin rajansa kaikella.

[rosemary]

Lilli, miten olet saanut käännettyä tuon herkkyyden voimavaraksi?

Itse olen herkkä, mutta taas toisaalta ulkopuoliset sanovat, että minusta huokuu sellaista sisäistä, hiljaista voimaa. Sellaiset, jotka eivät minua tunne, sanovat selän takana hieman tosikoksi  , mutta minulla on kyllä hyvä huumorintaju...toisten kustannuksella nauramista en vain koe huvittavana. Valitettavasti tunnun vetävän puoleeni tilanteita, joissa saan toisen hillitsemättömän raivonpurkauksen päälleni (vaikka itselläni ei ole osaa eikä arpaa). Usein näissä tilanteissa oikein näkee, kuinka se toinen reagoi johonkin vanhaan juttuun, joka sitten jostain syystä purkautuu kohdallani.

Itse en osaa noissa tilanteissa sanoa/tehdä oikein mitään. Yleensä olen hiljaa ja koetan omalla rauhallisuudella saada tilanteen tasoittumaan. Tämä alkaa jo vähän kuitenkin tympiä ja mietin, saanko minä kaikki "yli-ikäiset murrosikäiset" vaivoikseni vai mistä tässä oikein on kysymys  ?

Muilla samoja kokemuksia? Nää on vaikeita hetkiä, jos toisena osa-puolena on esim. pomo tms.

[tuonen joutsen]

väliin huikkaan, vaikka en halua viedä ylläolevasta kysymyksestä huomiota.

Lillin kirjoitus oli mielenkiintoinen.

mutta herkkyyden hyvistä puolista, minun on vaikea kuvitella mitään hyvää taidetta, jossa ei ole herkkyyttä, balettitanssija, huilisti tai kirjailija ilman herkkyyttä, nyanssien tajua ja kykyä hienovaraiseen ilmaisuun olisi surkea taiteilijana. ehkä amerikkalaisen jalkapallon pelaaja ei herkyyttä tarvitse, mutta ehkä siinäkin pitää olla herkkä pallon liikkeille.

joo, herkkyyttä voi lähestyä niin monesta vinkkelistä. tosiaan se ei ole pelkästään 'loukkaantumisherkkyyttä'....noh pointtini oli se, että ilman herkkyyttä taiteellista ilmaisua vaativat jutut eivät mielestäni voi onnistua.


edit. kuvittelen vaikka jonkun soittajan, jolla ei ole herkkyyttä, niin soitto on 'kuollutta', tasapaksua ja tylsää.

[Ratkaisu]

En jaksa Ratkaisun tekstiä lainata, kun se oli kokonaisuudessaan niin tiivistä asiaa josta en olisi eri mieltä....mutta  off-topiccina, jos Ratkaisu ei koe omakseen tai löydä itsestään   merkkiä, niin minusta juuri tuollainen tiivistetty ja joka näkökulmasta punnittu ja pureksittu analyyttisyys on juuri neitsyttä. mielestäni kirjoitus oli hyvin neitsytmäinen. kun heitetään pöytään neitsytmäinen loppuun asti viety tiivistetty analyysi, siihen on kenenkään vaikea yleensä sanoa mitään ja se vie ihmiset hiljaiseksi. saivartelun varaakaan ei jää.


siis, tämän olen huomannut aikaisemminkin, muistakin neitsyeistä.

Hih, aika imartelevaa =) Ehkä tosiaan nuo neitsytpiirteet tulevat esiin jostain sieltä alitajunnan syövereistä, eikä niitä itse edes hahmota. Omasta mielestäni kirjoitan vähän turhan epäjohdonmukaisesti, mutta näköjään se onkin sitten selkeää ja tiivistä. Tosin siinä on tietysti osittain se negatiivinenkin puoli, että muilla ei välttämättä juuri ole sanottavaa omiin kirjoituksiin. En tosin pyri juuri provosoimaan, lähinnä vain tuomaan oman näkökantani neutraalisti esiin.

Anteeksi offtopikki.

[mc82]

Nostetaas...

Mielenkiintoinen aihe! Nimittäin itse olen kärsinyt pahasta herkkydestä jo ihan lapsesta saakka. Ehkä tähän liittyy vanhempieni vaikea avioero ollessani 3-vuotias ja tavallaan opin lukemaan vanhempieni mielialoja, etten herätä kenessäkään pahaa mieltä ja synnytä itse riitoja. Vanhempani ovat edelleen katkeroituneita erosta eivätkä ole eron jälkeen puhuneet toisilleen sanaakaan. Jo lapsena tavallaan toimin viestinvälittäjänä esim. siitä, koska menemme etävanhemmalle hoitoon jne. Olin vähän semmoinen heittosäkki.

Syntymäni oli myös haasteellinen, synnyin keskelle riitaista avioliittoa, 2 kk etuajassa keisarinleikkauksella. Ollessani isompi äitini sanoi, että hän oli syntymäni aikoihin sen verta stressaantunut, että synnytys alkoi etuajassa. Olin täysaikaista selvästi pienempi, mutta "keskiverto"keskosta huomattavasti suurempi syntyessäni, 2300 g.

Koulu alkoi... Olin ekasta 9. luokkaan asti koulukiusattu. Niiden parhaimpien oppilaiden kanssa mulla oli OK välit, vaikka olin hirmu ujo ja en oikein kenenkään kanssa puhunut. Mua kiusasivat ala-asteella ne luokan kovispojat, jotka pärjäsivät koulussa max. tyydyttävästi.

Yläaste oli pahempi, sillä silloin jouduin kovistyttöjen silmätikuksi. Pojat ala-asteella sentään välitunnilla heittelivät kiviä ja lumipalloja, tai varastivat tavaroitani. Tilanteita, jotka säilyivät lähinnä meidän välisinä.

Mutta tyttöjen kiusaaminen oli lähinnä nöyryyttämistä koko luokan edessä, kertoivat kovaan ääneen "faktoja" musta tai tekivät muuta "mukavaa". Esim. yhdellä kotitaloustunnilla yksi kovistyttö kaatoi heidän ryhmän kokkaukset mun lautaselle ja sanoi "syö, possu" (meillä siis köksäntunnilla piti syödä lautaset tyhjiksi) - opettaja näki, muttei ottanut asiaan mitään kantaa   Täristen lusikoin tavarat naamaani koko luokan tuijottaessa ja kävin sen jälkeen oksentamassa. Jonkun toisen kerran tehdessä ryhmätyötä, samassa ryhmässä oli kaksi kovistyttöä (opettaja oli jakanut ryhmät). Yrittäessäni ehdottaa jotain he vaiensivat mut saman tien ja haukkuivat, kuinka typeriä ideoita heittelen. Ja esitellessämme työtä nämä tytöt sanoivat opettajalle, etten ollut osallistunut koko tehtävään enkä sisäistänyt hommaa!!!

Onneksi kouluajat jäivät taakse, lukioajat oli jo helpommat. Opiskeluajat ovat menneet helposti, tosin muutaman ihmisen kanssa tuli ilmeisesti kitkaa, syytä en edelleenkään tiedä, mutta ilmeisesti persoonani ei miellyttänyt (eräs tyttöporukka harrasti p*skanjauhamista ja juorujen levittelyä musta, AIKUISET ihmiset!!!) Töissä olen ollut miesvaltaisella alalla ja siellä olen saanut enempi varmuutta ja kykyä vastata piikittelyyn samalla mitalla - siis leikkimielisesti JA leikkimieliseen piikittelyyn (hope so..)

Jossain taisin todetakin, että mulla suhteet naisten kanssa ovat kimurantteja välillä, koska en halua ottaa osaa mm. näihin Seiskaa lukeviin juoruporukoihin ja ruokkia heidän mielikuvitustaan levittelemällä juoruja muista. En edes tykkää juoruta ihmisistä, mulle tulee paha olo muiden asioiden setvimisestä  

Miesten kanssa tulen ehkä paremmin toimeen ja koen olevani oma itseni miesporukassa, ilman seksuaalisuutta - tämä on tuntunut ärsyttävän ainakin näitä opiskelijatyttöjä, joiden mukaan mulla ei ole kontrollia itsestäni sekä tyrkytän itseäni väkisin miehille (just joo ). Tämän kertoi eräs miespuolinen luokkakaverini, joka oli kulkenut tämän naisporukan ohi, kun nämä olivat ruotineet ihmisiä. En olisi oikeastaan halunnut tietää, koska sitten mua jää asia vaivaamaan ja haluaisin selvittää sen - vaikkei se aina olekaan mahdollista   Loppuopiskeluajan pysyttelin vain tästä porukasta etäällä ja jos jouduime tekemään koulutehtäviä samassa porukassa, pidin naaman peruslukemilla ja tarkoin mietin etukäteen, mitä sanon. Henkilökohtaista en paljastanut, en heille.

Nykyään reagoin vahvasti ihmisten tunnetiloihin ja helposti haistan heidän mielialansa, vaikkei heidän naamastaan tai käytöksestä näkisi mitään. Olen jollain tapaa edelleenkin aika riippuvainen muiden hyväksynnästä - ehkä taustalla nuo kouluajat, jolloin olin "jämäpala", jonka kanssa kukaan ei halunnut leikkiä   Riitoja en halua kenenkään kanssa enkä huonoa verta, vaan mielummin selvittää asiat jutellen läpi. Vihaan eripuraisuutta, se jää vaivaamaan

Tulipas avautuminen.. : Ja meni jo juoruilun puolelle mun osalta, anteeksi   Voin vaihtaa mielipiteitä myös YV:llä.

Laitoin tuohon nyt karttani (Astro.comista), jos joku haluaa kertoa, missä näkee herkkyyteni ja sen laadun - ei tietenkään ole pakko

[Topaasi]

Hei, onpa kamalan kuuloisia kokemuksia, sattunut ja tapahtunut, ainakin ketjun aloittajalla lumihangessa pyörittelyä, tappouhkauksia jne. Aika kovia juttuja nuorelle ihmiselle.

Minullekin oltiin silloin nuorena vähän vastaavalla tavalla ilkeitä, mutta huomaan että edelleen on ongelma tuo herkkyys.

Olen herkkä oikeudenmukaisuuteen, reiluuteen sekä omien että omien rakkaiden oikeuksien puolustamiseen. Tämä ei suinkaan sitten sovi aina kaikille.

Olen myös taiteellisesti herkkä ja lahjakas, monin eri tavoin. Se on kai joltain kateelliselta pois aina sekin. Sitten olen herkkä nauramaan, no aina on joku joka ei sitäkään voi sietää. Tunnevaistoni on herkkä, tulkitsen hyvin ihmisten välisiä suhteita  ja ilmapiirejä, tästä on ollut enempi haittaa kuin hyötyä arkielämässä...  mutta omaan henkisyyteen tietty se auttaa, itsensä kehittämiseen.

Sitten olen herkkä myös tunteissani, itkuherkkä (jos on kerran nauruherkkäkin). Ja vanhojen kokemusten, kiusaamisen yms. vuoksi olen herkkä ottamaan kaiken itseeni. Oikea kunnon    joskus voisi vähän rauhoittuakin, ajatella ennen kuin sanoo mitään... (   )

Toisilta kateellisilta sekin on tietty pois, että herkästi luovin itseni ja sopeutan itseni uusiin ihmisiin ja ympyröihin. Olen melko älykäs, opin esim uusia kieliä äkkiä, olin hyvä aikoinaan koulussa. (no nörtit vs pahikset, se perusasetelma aina)  ja sitten vielä tunneäly, jokin selvätietoisuus välillä, ja tunneherkkyys omalla itsellä sekä oikeudentaju.

Aivan käsittämätöntä kierouttahan tällä paketilla kohtaa vielä aikuiselämässäkin. On se kumma, kuinka oikein magneetin lailla vedän näköjään kaikkia henkisiä limanuljaskoita edelleen puoleeni!      Luulisi, että minä olisin jo oppinut. Tai sitten en vain ole suostunut muuttamaan -vieläkään- tunteitani hiljaiseksi ja itseäni kyyniseksi. Siksi he löytävät ja tunnistavat -SIIS herkkyyden nähdessään!

Silloin on tehokkainta näyttää takaisin oma pelottava puoli, oma viha ja omat kyvyt. Olen havainnut, varmaksi en voi tietäää...