Olin unessani jonkinlaisessa kaikenikäisten kesäsiirtolassa, johon meidät oli kuljetettu laivalla, joka nyt oli tulossa hakemaan omansa pois.
Vielä olivat ruokailut kesken - ja kannoin huolta siitä, saisimmeko paikat siistiksi "jälkeentuleville". Olisi ollut vielä hirmuisesti tiskattavaa yms. Vaan ehkäpä ei ketään "uusia siirtolaisia" enää ollutkaan tulossa "totutulle taajuudelle".
Mitään ei oikein voinut ottaa mukaansa,
paitsi herkkuja makeishyllystä, jonka valikoimat olivat kuin kauppiaalla. Hamusinkin niistä kahmalokaupalla lohduksi mahdolliseen edessä olevaan orpouteeni.
Minullakin oli ollut aivan kaikki kamat mukanani - henkilökohtaisia arkistojani ja vaatepinojani myöten.
Siksi tuntuikin "pahalta" jättää niitä jälkeeni...laivaan siirryttäessä.
Jonkin ajan kuluttua muut olivat jo lähteneet, paitsi muutama ihminen, jotka jäisivät "paikan vartijoiksi" talven ylitse. Ehkä he myös siivoaisivat jälkiämme, toivoin.
Tulinkin vielä hakemaan myssyä ja käsineitä, mutta niiden etsiminenkin tuntui vain yritykseltä, vaikka välillä olinkin jo hahmottavinani niitä eteisen vaatemytystä.
Niinpä pohdinkin, olinko myöhästymässä laivasta. Muutosta oli silti totaalisena ja peruuttamattomana ilmassa; vanha oli haihtumassa pois!
Tuosta laivaan siirtymisestä: toisaalta se olikin kuin kiihdytysvalmis raketti - avaruusmatkailun kulkuneuvo, jossa jo istuimme, kaikki muuttajat, toisine olemuspuolinemme.
Muutos eteni vääjäämättömästi ETEENPÄIN, kohti jotakin uutta.
