Olipa kerran olento, joka tahtoi olla ihmeiden summa - ja enemmänkin.
Hän tahtoi kokea puutetta siitä, mitä on olla tarpeeksi, mitä on olla liikaa ja mitä on olla liian vähän.
Eräänä aamuna - sillä aamu on paras aika aloittaa uudelleen - olento, jolla muuten ei vielä ollut nimeä, saapui synkän ja sameavetisen lammen partaalle.
"Anna minulle yksi kysymys, niin näytän sinulle ihmeen vailla vertaa", puhui lampi - samalla kun olento havaitsi sen pulppuavan kuin oikea lähde.
Olento mietti hetken, kunnes keksi kysyä lammelta:
"Miksi, oi miksi olet noin synkkä- ja sameavetinen ollaksesi pulppuava lähde?"
"Hyvä kysymys, oikein hyvä kysymys!" huudahti lähde, niin että ensimmäiset pienet laineet kiirivät sen keskeltä kuin ihmetyksenä kaikkialle maan piiriin laajentuen.
Ja lampi näytti ihmeen:
Sen vesi kirkastui ja jotenkin niin sulostui kuin koko maailma olisi hymyillyt sille, lammelle!
Tällöin olento, joka oli ensin hieman perääntynyt lammenpartaalta,
kokosi rohkeutensa ja kurkotti eteenpäin - nähdäkseen kirkasvetiseksi muuttuneen lähteen silmään.
Hän näki kuin näkikin jotakin erottuvan keskeltä muuten niin läpinäkyväistä vedenkalvoa.
Hän näki ihmeen - omat kasvonsa heijastumassa kauniina ja loistavina.
Nuo hehkuvat, elämäniloa sädehtivät silmät!
"Oih, eihän tuonne tohdi enempää katsoakaan", huudahti olento ja pakeni kauas pois.
*
Siitä päivästä lähtien olento etsi ihmettä kaikkialta mihin katsoi, kunnes unohti, mitä oli lähtenyt etsimään.
Kului pitkiä aikoja, eikä ihmettä löytynyt.
Olento oli jo väsynyt olemaan olemassakaan.
Silloin, horjuvienkin askeliensa kantamana, hän saapui jälleen lammen partaalle.
Siitä erkanivat tutut askeleet. Kuin eilen astutut...
Lampi oli tyyni mutta niin tummavetinen, ettei sinne uskaltaisi katsoakaan!
Olento kumminkin päätti kurkistaa, koska hän ei enää kokenut tarvetta
etsiytyä ihmeiden perään.
Hän halusi olla niin likellä ihmettä kuin vain voi olla.
Olento todella tahtoi tulla yhdeksi etsimänsä ihmeen kanssa.
Silloin olento kurkisti lampeen.
Hän näki tutut kasvot, ja totesi tulleensa ihmeen äärelle.
*
Lampi, joka oli pysytellyt vaitonaisena, puhui vihdoin sanoen:
"Oletko nyt tyytyväinen, oletko rauhallinen, oletko tyyni?"
Tähän olento vastasi kiitollisena: "Kyllä olen."
"Katsohan, olet tullut kohdanneeksi oman nimesi salaisuuden.
Se on, nimesi on... IHIME."
"IHIME!" huudahti olento, ja samassa kaikki hänen ympärillään kirkastui
ja jotenkin niin sulostui
kuin koko maailma olisi hymyillyt hänelle,
Ihimeselle!
