seuraava »

[Ardith]

Todellisuudenpakoa siis.

Syksy alkaa, ilma muuttu ja aurinko menee piiloon. Tulee erilaiset tuoksut, värit... Ihanaahan syksy on!

Ei tapahdu mitään ihmeellistä, yksi aamu vain alkaa itku.
Sitten sormet rapisevat sokerin ympärillä.
Sitten ei huvita enää mikään.
Kahvia kuluu, karkkia menee ja sokeria palaa.
Nukuttaa. Nukkuu 15 tuntia ja pakenee todellisuutta.

Kaamosmasennus. v*ttu (ja anteeksi rumuus)

Pakenee todellisuutta myös tänne. Mutta onneksi olen tavannut teistä muutaman ja Seponkin ja tiedän, että oikeita ihmisiä virtuaalisessa todellisuudessa.

Kirkasvalolamppu kehiin (kun jaksaisi nostaa sen kaapista ulos koska niin ottaa aivoona tämä jokasyksyinen kiusa). Kalanmaksaöljyt suuhun. Suolisto kuntoon.
Urheilemaan. Kyllä se siitä.

Mutta kun on henkisesti aivan loppu. Ei niin loppu kuin masennus-masennuksessa, ei niin syvältä, vaan pinnalta. Harmittaa epäsosiaalisuus, oma ja muiden. Ystävien kanssa kun on niin kivaa!

Mistä tämä alkaa?
Syysflunssasta?
Ihmisten vetäytymisestä?
Sosiaalisesta katoamisesta?

Sosiaalistahan se on. Fyysiset oireet voi poistaa keinoin, mutta sosiaaliset... mitä ihmettä?

Vai olenko se minä joka ei lähde ulos kodistaan?

Kahvia lisää.

[selkälokki]

Pari ystävääni kokevat syksyn myös hyvin raskaana. Miksi se tosiaankin on toisille niin kova pala? Onko se muka tuo lyhenevä päivä, valon väheneminen?

Miksi sitten monet taas oikein innostuvat syksyisin? Itsekin kyllä kuulun enemmän tähän jälkimmäiseen joukkoon. Kun ilmat viilenevät, tunnun heräävän henkiin.
Tosin on minulla tuota todellisuus pakoisuutta silloin tällöin läpi vuoden, pyjamapäivä silloin tällöin tuntuu pitävän lääkärin loitolla

[Minerwa]

Minullekin syksy on piristävää aikaa; uuden alkamista, muutoksen tuulia ja luonnon väriloistoa. Tykkään kävellä syksyisessä metsässä ja kirpeät pakkasaamut herättelevät ihanasti... 

Mutta sitten se helmikuu! Kahlaan läpi marraskuun pimeyden ja keskitalven pakkasten melko sujuvasti, mutta jossain vaiheessa talvi alkaa tuntua liian pitkältä ja kevät liian kaukaiselta. Silloin iskee masennus.

"Eikö kevät jo ala...? Eilen paistoi aurinko ja lumi alkoi sulaa - miksi tänään vihmoo räntää ja taivas on synkkä... jotenkin niin toivoton." 

Kevään tullen herään taas henkiin, mutta tuo lopputalvi, vesimiehen omin aika, vie voimia joka vuosi.
Jokaisella taitaa olla oma rytminsä. Yritetään elää sen mukaan