Täällä myös yksi "ikuisesti ja aina tässä elämässä ollut"-vesikammoinen (tulee menneestä elämästä tämä kammo) joka kuitenkin nauttii vedestä ja haluaa olla sen äärellä. Kammo on helpottanut jonkin verran vanhemmiten, mutta edelleenkään en käy uimahalleissa (liikaa ihmisiä samassa altaassa hyppimässä liian lähellä minua), en mene uimaan minulle tuntemattomaan rantaan jos joku ei ole näyttämässä miten ranta syvenee, en hypi enkä riehu vedessä ja kasvoilleni/päälleni ei saa heittää vettä, kun olen uimassa.... eikä kyllä muutenkaan. Uima-altaissa voin uida kohdissa, joissa jalat eivät yllä pohjaan, tosin en kovin mielelläni, mutta järvessä en mene kaulaani syvemmälle. Sekin syvyys alkaa ahdistaa.
Olen kasvanut Järvi-Suomen alueella ja tottunut siihen, että vettä on aina näkyvissä, lähtipä minne päin tahansa ja että uimaan pääsee suhteelisen helposti. Lahdessa asuessani kaipasin juuri eniten vesistöjä. Olen asunut kerran aikaisemmin aivan järven rannalla ja nykyinenkin asuinpaikkani on järven kupeessa. Omasta huoneestani voin vilkuilla järvelle ihan milloin vain. Kesti jonkin aikaa ennen kuin uskalsin veneen kyytiin tänä kesänä ja hei - uskalsin jopa rentoutua ja uittaa sormiani vedessä kyydissä ollessani. Silti koko ajan tuolla jossain on tieto siitä, että vesi alla on melkein pohjaton ja se aiheuttaa sisäisen pienen epämukavuuden.
Pidän veden äänestä ja tuoksusta. Keväisin odotan puroja, kun niissä on niin ihana ääni ja ympäri vuoden jaksan ihastella mutaisimpiakin rapakoita ja ojanpohjia ihan vain sen veden takia. Maa on minulle läheinen elementti myös - hiekka, multa, sora - ja kurarapakoissa on se paras puoli, että niissä on maata ja vettä sekaisin
Jäälle en mene, jos ei ole pakko!
En kestä katsoa kuvia, joissa kuvataan taivasta veden alapuolelta. Se alkaa ahdistaa. En myöskään pidä järin silloista, jotka menevät veden yli. Savonlinnassa päätie kulkee vesistön ylitse eräässä kohtaa kaarveaa, todella korkeaa siltaa pitkin. Siitä on tullut käveltyä joitakin kertoja ja se oli erittäin ahdistavaa. Autojen ajaminen ihan vierestä sai tien pinnan tärisemään ja tultui, että koko silta heiluu. Ystäväni kysyinkin kerran, että mitä tekisin, jos hän putoaisi tältä sillalta alas veteen - tulisinko auttamaan? Vastasin, että en tulisi. En uskaltaisi hypätä veteen, enkä voisi olla avuksi. Meitä olisi sen jälkeen kaksi tarvitsemassa apua yhden sijaan.