seuraava »

[metsätonttu]

Pallaskissalle!

Tuo katkeruus on kauheaa!

Se on se rakastamisen vaikeus kai. Toisen maailmaa, ylpeyttähän siinä loukataan kamalasti aina. Ja kukahan olisi niin itseluottamusvahvuinen (hah, kamala mikä sana), ettei siihen kompastuisi.

Usein tällaiset vanhemmat ovat sisimmiltään hyvin herkkiä. Minunkin äiti oli 7 vuotiaana äitiorpo, jolle isä vain huusi tuskissaan ja ikävissään. Ja isäni oli 7-vuotiaana sairastanut vaikea aivokuumeen, jota silloin ei osattu hoitaa ja joutui sitten naurunalaiseksi, kun kehitys taantui. Siis kaksi pientä raukkaa olivat löytäneet toisensa.

Mutta kuten foorumilla joskus on todettu, itse me syntyessämme ja ennen sitä, jo valitsemme vanhemmat. Yksi teoria kasvun¨kehityksessämme, vain! 

Mikäänhän ei kuitenkaan estä meitä kasvamasta ja kulkemasta omaa tietä. Repussa omat eväät.

[Pallaskissa]

Totta, metsätonttu-hyvä, katkeruus ei ketään kaunista. Jos jotakin olen oppinut, ainakin sen, etten takertuisi menneeseen! Vanhempiini suhtaudun nykyään rakastavasti ja hyväksyvästi, vaikka melkoisia vihantunteitakin olen joutunut käymään läpi. Näen heidät inhimillisinä, traagisina hahmoina, omien rankkojen lapsuudenkokemustensa "uhreina". Heillä ei ehkä ollut sitä voimaa, jonka olen itsestäni löytänyt, voimaa käydä noita vaikeita lapsuudenkokemuksia läpi. Kovaa työtä itsensä kanssa...

Onneksi luottamus rakkauteen ei mennyt; molemmat vanhempani osasivat kuitenkin osoittaa rakkauttaan meitä lapsia kohtaan ja ainakin saimme jollain tasolla perusvahvan itsetunnon. Elän itse hyvin tasapainoisessa ihmissuhteessa, kiitollisena kumppanistani. En silti pidä mitään itsestäänselvyytenä, osaan vain toivoa, että osaisimme pitää yllä rakkauttamme ja tarjota lapsillemme tuon parhaan mahdollisen kodin, vanhempien hyvän parisuhteen. Siinä jos missä on motivaatiota!

[metsätonttu]

Kaikitenkin!

Onpa ollut helpottavaa purkaa näitäkin tuntoja kohtalotovereiden kanssa! 

[jasmi]

isä ja äiti erosivat kun olin 13. Koska kulttuuri on eri niin tietenkin me kaikki lapset muutimme äidin kanssa uuten taloon itsestäänselvyytenä. Taas tulee tästä kulttuurista, mutta ei ollut soveliasta kysellä miksi näin tapahtui, se mitä meille sanottiin oli nieltävä sen enepää kyselemättä. Ero ei tuntunut missään koska isä asui viereisessä talossa ja olin muutenkin lapsuudessa paljon isoäidin luona (asuin melkeen hänen luona). Eron seuraukset olivat pahempia; isä ei hyväksynyt sitä kuinka lepsu äitimme HÄNEN mielestään oli, eikä sitä että joskus hän lähti nauttimaan ihan omista asioista kun me lapset oltiin muualla. Sain kuulla ja nähdä omin silmin kuinka pahasti ihminen voi oikeasti sanoa ja tehdä toiselle. Meitä lapsia on 6 ja äiti teki kaikkensa meidän vuoksi ja aina hän jaksoi hymyillä vaikka todellisuudessa hän pelkäsi isää joka vain piti huolen siitä että meillä lapsilla oli rahaa.
Olen kyllä enemmän äidintyttö koska isäni ei hyväksy mun valintoja mutta äitini ei ole koskaan hävennyt vaikka muita romaneits tulis vastaan ja en ole isoon hameeseen pukeutunut. Enkä muutenkaan ymmärrä isää koska äitini asuu 4 veljeni kanssa ja pitää niin hyvän huolen etten voi välillä uskoa kuinka yksi ihminen pystyy siihen mihin hän.   




 

[metsätonttu]

Kiitos Jasmi!
Oli tosi mielenkiintoista lukea tekstiäsi. Ymmärrän, mitä tarkoitat kulttuurierolla. Olen aina ihaillut kuitenkin kulttuurissasi sitä tapaa, miten suku pitää yhtä. Asia mikä monessa muussa kulttuurissa on 'kylmentynyt' ja yksinäisyys vallannut siellä kotinurkissa usein kamalan ahdisuksen kera.

Se mikä minua aivan kadehtituttaa ja mistä olen itse paljon kärsinyt, on se, että kun tulee ero, tulee ero myös toisen suvun ja ystävien kanssa. Syntyy iso railo, jossa lapsi jää syrjään ja melkein 'huonoksi'. Sama ilmiö voi käydä toisenkin suvun kanssa. Ainakin minun vanhempien eron aikaan se oli aika paha juttu ja leimaamista tapahtui puolin ja toisin. Olivat erilaisia ja ikäänkuin poisosoitettuja tavallisesta seurapiiristä.

Siksi opinkin hyvin pian, että ihania ihmisiä on kuitenkin kaikkialla, ja helposti rakensin sen 'perheen' ystäväpiiristäni. Eikä se ollutkaan hassumpi juttu!

[Riitta]

Kulttuurierot- ne on hankalia juttuja- mutta koita kestaa Jasmi-erilaisuus on kauneutta-ystavistasi saat uuden perheen-elama vain opettaa niita jotka ovat valmiina vastaanottamaan kutsun.
Tiedathan Gelem, gelem...

[metsätonttu]

Vähän asiasta poiketen, mutta kun tuli mieleen eräs juutalainen filosofi nimeltä Levinas, yksi suosikeistani.

Hän tähdentää sitä, että juuri filosofiankin pitäisi olla keskustelua erilaisuudesta ja sen ymmärtämisestä.

Olkoonpa erilaisuus kulttuurissa tai yhdessä tai yksin asumisessa, erossa tai marttyyrimaisessa kärsimyksessä (mitä näen aivan liian monessa avioliitossa ja avoliitossakin).

Mut kun aina syntyy se pelko...

[Riitta]

Eiko niin Jasmi-etta vaikeudet kasvattavat meita, mutta ole itsesi aina ja milta sinusta tuntuu.
Mika pelko Metsatonttu?

[metsätonttu]

Pelkoko?

Kun nyt tässä avioerolapsi-aiheessa ollaan, niin muistan sen pelon, jolla erotuin silloisessa yhteisössä avioerolapsenakin. Muistan ihan pikkujutun.

Olin suuressa tyttöluokassa. Minun roolini joulujuhlanäytelmässä oli pojan rooli. Opettaja sanoi, että lainaa sitten isältäsi miehen näköiset rässihousut. Ja kun hämilläni puristin päätäni (ei ollut sitä isää kotona enää), niin luokassa joku hirnaisi, että 'se ei asu enää isän kanssa'.

Olisin halunnut vajota maan alle.

[Riitta]

Voi, hali sinulle-mutta eiko ole ihanaa muistella?
Elama jatkuu ja muistot sailyy!Jasmi, sinullakin on elamantahtoa jatkaa -eiko niin?

[jasmi]

tottakai löytyy elämäntahtoa, menneitä ei voi muuttaa ja eikä itseäänkään voi muuttaa sellaiseksi mitä toinen haluaa sinun olevan.. eteenpäin vaan! että gelem tosiaankin 
Jokaiselta meistä löytyy sisua kävellä vaikeiden aikojen yli vaikka kuinka sattuisi jalkapohjiin