seuraava »

[Ave^^]

Elämänkokemus kasvattaa ihmistä ja antaa uusia näkökulmia. Sen pitäisi antaa ihmiselle laajempi näkemys maailmasta. Miten se kuitenkin tuntuu siltä, että ajatustapa muuttuu suppeammaksi? Lähinnä siinä mielessä, että uusia ajatuksia ei enää hyväksytä edes analysoitavaksi, saati sitten että niitä voitaisiin ottaa todesta.

Vanhemmiten ihmisellä on taipumus jumiutua ajattelutapaan, johon on tottunut. Psykologiassa sitä sanotaan hyväksi asiaksi, “identiteetin vakiintumiseksi”. Niin, samalla kun tietää kuka on, tietää myös kuinka se kuka olen reagoi tiettyihin asioihin, ja miten ei reagoi. Olemme siis luoneet itsellemme raamit joiden sisässä meillä on lupa toimia.

Nuorena ei tiedä vielä mitään maailmasta. Nuorella on kuitenkin kaikista lahjoista suurin, avoimuus elämälle. Ja miten se tuntuukin olevan niin, että vain nuorella voi olla visio, vanhemmiten siitä muodostuu tapa jota mekaanisesti noudatetaan?

Elämänviisaus on todella hieno asia, mutta voiko ihminen kerätä sitä säilyttäen samalla nuorekkaan avoimuuden uusille ajattelutavoille?

[Esmiralda]

Hieno aloitus hienolle asialle! 

Siinäpä on hyvä aihe itsetutkiskeluun. Se voi olla vaikeampaa. Mutta jos tarkkailee ihmisiä ympärillä ja vaikkapa TV:ssä, niin mitä löytyy.

Yksi tie avoimuuteen voi olla lapsenmielisyydessä. Jopa hörhöilyssä!

Ystäväni kanssa eilen juttelimme juuri siitä. Hän pelkäsi fakkiutuneensa, kaipaa jotakin syvällisempää, henkisempää. Löytyykö sitä kirkosta? Kirjoista? hän tuumaili. Entäs jos tekisi jotain aivan erilaista, työntyisi johonkin ennen tietämättömään, sellaiseen, jota on vähän ehkä vinosti katsonut?

Ei kai hän ihan suorastaan kysellyt, mutta annoin hänelle yhden vinkin. Katson mitä hän tekee.

Mutta jo tuo, että pelkää jämähdystä, on jonkin alku!