seuraava »

[polestar]

Kirjoittelin tänne joskus, luinkin sitäkin enemmän.
Kaikki alkoi siitä kun 3 vuotias poikani, "väitti" näkevänsä öisin edes mennyttä äitiäni.
Silloin nukkui muutenkin öitään vieläkin huonosti heräsi 1,5h välein.
Lapsi on aina ollut hyvin herkkä.

Meillä oli silloin perheessä vaikeaa, suhde puolisoon huonossa kunnossa kaikesta ponnistelusta huolimatta, silloinen mieheni oli masentunut, söi lääkkeitä, väkivaltainen ym.
edes menneen äitini ikävä kalvoi minua, kaikki tuntui todella uuvuttavalle.

Kävin meedioiden luona, joiden avulla tutustuin henkimaailman asioihin.
Kävin sisäistä tutkiskelua, tunsin, että "olin jopa herkistynyt jotenkin".

Nyt asiat on perus elämässä paremmin,  poika nukkuu perus hyvin, erosin, on uusi kumppani rinnalla, pienempi poikani voi myös hyvin ym. mitä nyt taloudellinen tilanne on pahana.

Rukoilen usein iltasin, lähetän aina äidille terveisiä, häntä on aina vaan niin ikävä vaikka jo kuolemasta 11- vuotta,
yritän rauhoittua, pyytää enkeileitä, henkioppaita tai ketä siellä jossakin onkaan luokseni. Edes vähän. Mutta ei. ei vaan tunnu siltä.

Tämä voi kuulostaa hullulta, muttan voinko tehdä mitä asian eteen?
On kova "ihmeellinen kaipauksentunne" johonkin, uskon puute.

(Rahaa ei kerta kaikkiaan ole: mennä joogaan, käydä meediolla tms. kaikki arki menee siihen, että käy töissä ja pyrkii saamaan ruokaa pöytäämme.)

[Hiisitär]

Helpoiten voit vaikuttaa asiaan päästämällä irti. Ei tee kenellekään hyvää kaivata ja surra toista sielua pitkään, ei eteenkään tälle sielulle, joka on kuollut. Suru hidastaa henkimaailmaan siirtyneen sielun kulkua eteenpäin ja sitoo hänet kiinni asioihin, joihin hän ei välttämättä halua sitoutua. Eivätkä sielut halua sitoutua - ne tietävät, että yhteys kaikkeen ja kaikkiin on olemassa aina. Siksi siteitä ei tarvita. Sinullakin on aina yhteys äitisi sieluun vaikka hän ei olisikaan fyysisesti läsnä, vaan jättänyt kehonsa ja siirtynyt takaisin sinne, mistä hän on tullut.

Koetko syyllisyyttä äitisi kuolemasta? kalvaako sinua jokin asia, joka tuntuu jääneen selvittämättä? Pelkäätkö omaa kuolemaasi? Oletko huolissasi äitisi sielusta? pohdi ensin nämä kysymykset ja ryhdy sitten tekemään töitä, jotta pääsisit irti. Usein tunnemme syyllisyyttä siitä, että toinen on siirtynyt henkimaailmaan, mutta emme ajattele, miten pahan olon se aiheuttaa heille, jotka sinne henkimaailmaan ovat menneet. Ei ole meidän tehtävämme omia sieluja - minun äitini, minun isäni, minun lapseni, minun puolisoni, minun ystäväni, minun tätini, minun se ja se ja se sielu. Ei sieluja omisteta, kukaan ei kuulu kellekään, eikä meillä siksi ole oikeutta edes sanoa, että "älä kuole, MINÄ en halua sinun kuolevan ja jättävän MINUA. Miksi sinä et ole enää MINUN kanssani?"

Kun tästä harhakäsityksestä pääsee selvyyteen, se yleensä helpottaa Lisäksi monet läheiset sielut jäävät auttamaan fyysiseen maailmaan jääneitä läheisiään joksikin aikaa kuolemansa jälkeen. Minulla on tästä myös omakohtaisia kokemuksia.

VOIMIA ja eteenpäin! Mitä saat siitä, että suret äitisi perään, joka todellisuudessa seisoo vierelläsi?

[polestar]

Koetko syyllisyyttä äitisi kuolemasta? En koe, hän sairasti syöpää pitkään johon lopulta kuoli.
kalvaako sinua jokin asia, joka tuntuu jääneen selvittämättä? ei kalvaa, ainoastaan tuntuu valtava ikävä, hän oli minulle niin rakas, äiti, ystävä, sieluntoveri. miksi hänet vietiin niin varhain?Pelkäätkö omaa kuolemaasi? kyllä pelkään, koska en vieläkään ole saanut rauhan tunnetta asiaan, mitä se on, mitä sitten tapahtuu? mitä jos äitini sielu ei olekkaan missään? [/color]

En halua missään nimessä pidätellä ketään/mitään, mutta ikävä ja kaipaus tuo usein vieläkin vedet silmiin vaikka olen asiaa työstänyt, puhunut, arjessa jopa unohtuu.