... mutta kommetteja toki vastaan otetaan
Olin unessa puron leveällä rantapenkillä yhdessä muiden ihmisten kanssa. Kuka mitäkin tehden… itse istuin nurmikolla ja katselin veden virtaa, ihmettelin kuinka se oli niin pieneksi muuttunut? Joku sanoi minulle, että lapsuuden muistikuvat ovat harhaa. Ne muistaa aina isompina, kuin mitä oikeasti ovatkaan. Jotenkin vastaus tuntui ontuvan ja nousin ylös. Puristelin roskat vaatteista ja päätin lähteä ylävirtaan katsomaan, josko syy löytyisi sieltä. Rantapenkki oli todella leveä ja vesi virtasi matalalla, nyt kun oikein katseli penkereen reunalta. Lähdin kävelemään, vesi virtasi siltarummusta ja tiesin, ettei monikaan ole mennyt tien yli ja puron yläjuoksulle. Nousin penkereeltä ja hieman arastellen tien yli. Vesi virtasi edelleen siltarumpuun pienenä purona vain, mutta hieman edempänä näin maavallin penkereeltä toiselle ulottuvana. Vain pieni vako keskellä päästi vettä valumaan puroon. Kuljin sinne ja hämmästyin totaalisesti, kun näin maavallin takana olevat vesimassat. Se oli jo joki!
Mietin miten hyvä ois, jos hakisin lapion ja kaivaisin maavallin pois… mutta samassa vasemmalla olkani takana oli valo-olento. Sellainen kirkas, häilyvä, monivärinen ja kaunis, vaikka ihmishahmoinen ei ollutkaan. Se hehkui käsittämättömällä ja sanattomalla tavalla kaikkia tunteita… jostakin kuulin naisen äänen, joka sanoi että käsin minun tulee maavalli poistaa jos sitä tahdon.
”vai niin, no ei kun hommiin!” meinasin ja kahlasin joen puolella, käärien hihoja ylös. Vesi ei ollut vettä, mutta unessa en sitä kummastellut!
Se oli ainetta, kirkasta, mutta ei läpinäkyvää. Viileää, mutta ei kylmää. Rauhoittavaa ja kevyttä, mutta silti levottoman oloista ja raskasta. Samalla tapaa kuin tuo valo-olentokin, joka oli häipynyt. Siinä sitten lantiotani myöden seisoin ja aloin kaksin käsin repimään kovaa maa-ainesta pois ja heittelin sitä rannalle. Tiesin urakan olevan kamala, mutta myös pystyväni siihen… aamulla sormen päät ja ranteet särki!
