heguli
Kohtuuastroilija
Viestejä: 175
|
|
« Vastaus #15 : 17.02.2006 20:33:50 » |
|
Hei, Näissä Profeetta Kahil Gibranin (Ote. suom. Annikki Seppälä) ajatuksissa olisi meille kaikille vanhemmille jotakin ajateltavaa... Teidän lapsenne eivät ole teidän lapsianne. He ovat Elämän kaipuun tyttäriä ja poikia. He tulevat kauttanne mutta eivät teistä itsestänne. Ja vaikka he asuvat luonanne, eivät he sittenkään kuulu teille. Antakaa heille teidän rakkautenne, mutta älkää ajatuksianne. Sillä heillä on omat ajatuksensa. Voitte hoivata heidän ruumistaan vaan ette heidän sielujaan. Sillä heidän sielunsa asuvat huomenkodon asunnossa, minne te ette voi mennä, edes unelmissanne. Te voitte yrittää tulla heidän kaltaisikseen, mutta älkää yrittäkö tehdä teitä itsenne kaltaisiksi. Sillä elämä ei mene taaksepäin eikä viivy menneessä päivässä.
|
|
|
tallennettu
|
Aurinko,Venus: Kauris Kuu,Jupiter,Neptunus: Skorpioni Sideerinen Jousimies Valkoinen maailmojen sillanrakentaja Maa-kukko
|
|
|
Riitta
|
|
« Vastaus #16 : 17.02.2006 23:03:47 » |
|
Hei Mina olen menettanyt nuorena koko perheeni, mutta NYT ymmarran miksi, koska kuulun elaman kaipuun tyttariin!! Diamond
|
|
|
tallennettu
|
|
|
|
salomi
|
|
« Vastaus #17 : 17.02.2006 23:28:10 » |
|
Hei Alzbeta Miksi et sano ääneen vanhemmillesi, että voisivat kohdella sinua kuin aikuista itsenäistä ja oman tahdon omaavaa älykästä ihmistä.
Mielestäni ei ole hyväksi masentua ja syödä lääkkeitä sen vuoksi. Menee hyvä elämä pitkässä juoksussa pilalle synteettisten lääkkeiden vuoksi. Itse voin kertoa kokemuksen itsestäni Olin ollut riitaantunut ja katkera vanhemmilleni 20 vuotta samanlaisesta syystä. Taustalla heidän paijaamiseen oli huono parisuhde ja salaisuuksia. tein uuden vuoden lupauksen ja ystävänpäivänä annatin heille raskaan reppuni tyhjäksi. ensi reaktio oli, että kuinka saatoin kiltistä muuttua julmaksi, mutta meikäläisen elämä muuttui hetkessä iloiseksi ja kevyeksi. Nyt voivat vanhemmat keskittyä itseensä ja parisuhteeseen, kun luurangot on tuuletettu kaapista. Rakastavana vanhempana minä en koskaan voisi nälväistä lapsilleni "onko pipo kireällä" vaan kyllä haluaisin keskustella heidän paineet pois mielestä.
Suosittelen keskustelua ja tunteiden esille tuomista vanhemmille, koska liian pitkään muhiva viha jättää jälkensä sinuun ja myöhemmin perillisiin. Kysyppä onko heillä kaikki hyvin, kun he ovat nyt ilman sinua. Vanhempien yleisin ongelma on, että he vaativat lapsiltaan omia saavuttamattomia unelmia tai he peilaavat omat lapsuuden ja parisuhteen traumat lapsille.
Olet nuori ja elämä edessäsi ja iän puolesta parhaat vuodet menossa, joten katse peruutuspeilistä pois ja katse eteenpäin kaikkeen positiiviseen. Life is live
|
|
|
tallennettu
|
|
|
|
Ozzette
Vieras
|
|
« Vastaus #18 : 19.02.2006 13:31:12 » |
|
Tulipas vielä ajankohtainen asia mieleen vanhemmistani... Joka avasi silmiäni lisää ja antoi uutta katsantokantaa. Eli olimme n. puolitoista vkoa sitten äitini kanssa kahdestaan katsomassa kotimaista elokuvaa Äideistä parhain. Se oli hyvin koskettava elokuva jo itsessään, mutta etenkin äitini sanat elokuvan jälkeen koskettivat... Hän totesi, että niin, kun en itsekään rakkautta lapsena saanut, niin enpä kai siksi sitä teillekään (minä ja kaksi pikkusiskoani) oikein osannut antaa/osoittaa. En saanut sellaista mallia... Se jotenkin "kolahti" ja liikutti minua syvästi. Niin, äitinihän itse oli sotalapsena Ruotsissa, lastenkodissa. Meni n. vuoden ikäisenä ja palattuaan oli n. nelivuotias. Hän ei tuntenut omia vanhempiaankaan, kun takaisin palasi. Hän kysyi heiltä: oletko sinä minun isi ja oletko sinä minun äiti. Sitten riemuissaan hyppäsi heitä vasten ja sanoi: rakastan teitä... Niin koskettavaa ja liikuttavaa... Ja yleisesti ottaen muutenkin, kummankaan vanhempani lapsuus/elämä ei ole ollut mitään helppoa... Suurin niistä on RAKKAUS, todellakin !!
|
|
« Viimeksi muokattu: 19.02.2006 13:36:01 kirjoittanut Ozzette »
|
tallennettu
|
|
|
|
Q
|
|
« Vastaus #19 : 19.02.2006 15:32:51 » |
|
Traagisinta vanhemmuudessa on se, että teit niin tai näin aina teet jotakin väärin päin. Tämän olen ymmärtänyt tullessani itse vahemmaksi. Ei varmaan sellaista ihmistä olekaan, joka ei joskus jostain olisi ollut katkera tai vihainen vanhemmilleen. Me emme aikuistu ilman pettymyksiä, emmekä kasva suojassa murheilta. Inhimillisyys on meidän kaikkien puute ja rikkaus, eikä kukaan voi tehdä enempää kuin parhaansa. Suhde vanhempien ja lapsien välillä on ihmissuhde siinä missä mikä tahansa muukin; aina eivät tarpeet ja odotukset kohtaa ja yhteisymmärryksen eteen on tehtävä töitä. Kun koittaa muistaa pitää mielessä, että (niin nurinkuriselta kuin se tuntuukin) meitä vahingoittavienkin tekojen takana useimmiten on rakkaus tai toisaalta omista puutteista ja kehittymättömyydestä johtuva kyvyttömyys toimia toisin, voi olla helpompi antaa anteeksi. Minäkin (kuinkas muuten) olen ollut syvästi katkera omille vanhemmilleni suuren osan tähän astista elämääni, aivan päinvastaisesta syystä tosin. Minun tragediani ei ollut vanhemmat, jotka koittivat estää itsenäistymiseni, vaan vanhemmat, jotka pakottivat minut siihen liian varhain. En surrut sitä, että he pitivät minusta kiinni liian pitkään tai liian tiukasti, vaan sitä, etten saanut tuntea heidän koskaan kiinni pitäneenkään. Sain hyvin varhain oppia huolehtimaan itsestäni ja omista tarpeistani (eikä niistä sitäkään ennen huolehtineet juurikaan omat vanhemani vaan isovanhempani, myöhemmin sain/otin osakseni paitsi itsestäni, myös pikkuveljistäni ja ajoittain jopa äidistäni huolehtimisen). Ja hyvinhän minä opinkin, tavallaan, kun pakko oli. Jo 16 vuotiaana asuin yksin vieraassa kaupungissa ja huolehdin omasta taloudestani niin kuin parhaiten taisin tinkien omastani voidakseni myös tukea äitini sortuvaa taloutta. Yläasteelta päästyäni olen siis vastannut itse itsestäni, enkä ole sen koommin saanut rahallista saati juuri henkistäkään (jota eniten olisin kaivannut) tukea "lapsuudenkodistani". Olenhan toki syviäkin aallonpohjia ja epätoivon hetkiä kokenut, mutta enimmäkseen kulkenut valoon päin kuitenkin ja tavallaan siis olen elämässäni onnistunutkin. Tietyllä tavalla, tietyissä asioissa voin todeta olevani monin verroin kypsempi ja itsenäisempi kuin monet ikätoverini tai jopa minua vanhemmat ihmiset. Toisaalta, surullista kyllä, asialla on toinenkin puolensa: ihminen, joka ei koskaan ole saanut tuntea olevansa täysin avuton ja riippuvainen omista vanhemmistaan, ei voi myöskään koskaan tuntea olevansa täysin itsenäinen ja riippumaton. Omalla tavallani tulen aina kaipaamaan ja janoamaan sitä (tietynlaista) äidin/isänrakkautta, jota ilman koen jääneeni. Vielä nytkin, 23 vuotiaana vaimona ja itsekin pienen tyttären äitinä tuo lapsena tyydyttämättä jäänyt riippuvaisuus ja avuttomuus pulpahtelee esiin tietyissä asioissa ja tilanteissa vaikuttaen (enimmäkseen negatiivisella tavalla) ihmissuhteisiini ja kykyyni selviytyä tietyistä tilanteista. Se vaikuttaa itsetuntooni ja itseluottamukseeni, se asettaa minulle kovia haasteita ja vaikeita kompastuskiviä omassa äitiydessäni, se saa minut lataamaan epärealistisia odotuksia ja toiveita miestäni ja muita läheisiäni kohtaan jne. Yksinkertaisesti sanoen se on tehnyt elämästäni toisinaan vaikeaa, toisinaan jopa helvetillistä ja olen ollut siitä enemmänkin kuin katkera ja vihainen. Kaikkein harmillisimpana pidän ehkä juuri tuota, miten se väistämättä vaikuttaa kykyyni toimia itse rakastavana ja lämminhenkisenä vanhempana ja kodin luojana. On vaikea olla jotain sellaista, johon ei ole koskaan saanut mallia kotoaan ja toisaalta on myös liian helppoa sortua toistamaan niitä kaavoja, jotka on opittu omilta vanhemmilta. Siinä missä jollain toisella välittävä, läheinen ja rakastava suhde lapsiin ja puolisoon tulee kuin suoraan selkäytimestä sen kummempia yrittämättä, täytyy minun ponnistella siihen tietoisesti. On tietenkin hyvä, että yleensä pystyn omat puutteeni tässä suhteessa tiedostamaan ja tarkoituksella koitan välttää toistamasta omien vanhempieni virheitä ja näin ollen siirtämästä niitä myöskään enää eteen päin omille lapsilleni. Toisaalta taas huomaan tämän tietoisen ponnistelun ja pyrkimisen johonkin tiettyyn suuntaan hiukan myös häiritsevän sellaista luonnollista ja rentoa suhtautumista äitiyteen ja näin ollen siis tavallaan kuljettaa minua myös tietyssä suhteessa ja yhdeltä osin pois omasta tavoitteestani No mutta joka tapauksessa jotain sellaista tässä nyt koitan ajaa takaa (ennen kuin vallan harhaudun sivupoluille), ettei se vanhemmuus, varsinkaan hyvä sellainen, niin kovin helppoa ole. Tämän huomaa viimeistään sitten, kun itse saa kunnian toimia samassa haasteellisessa tehtävässä omille jälkeläisilleen. Vaikka kukaan tuskin tuntee lasta paremmin kuin hänen omat vanhempansa (no, pätee ainakin tiettyyn ikään saakka ja ainakin terveessä vanhempi-lapsi suhteessa) sitä yllätyksekseen ja järkytyksekseen saa monet kerrat huomata olevansa itsekin ihan pihalla siitä, mikä juuri sille omalle kullanmurulle kaikkein parasta olisi. Me vanhemmat teemme paljon asioita edes sen kummemmin tiedostamatta tai ajattelematta, joskus hyviä joskus huonoja. Monesti tahtomattammekin tulemme myös toistaneeksi niitä samoja (hyviä tai huonoja) toimintamalleja ja kaavoja, joita omat vanhempamme kanssamme toteuttivat, jotka hekin taas puolestaan olivat omilta vanhemmiltaa oppineet jne jne. Jokainen voi tietenkin päättää katkaista jonkun vahingollisemman kaavan toistumisen itseensä ja pyrkiä tekemään oman lapsensa kanssa toisin. Mutta helppoa se ei aina ole. Ja toisaalta taas tuossakin on oma sudenkuoppansa: se mitä minä itse olisin omilta vanhemmilta toivonut ja odottanut, ei ehkä olekaan tämän lapsen toive! Me kun emme saakaan kasvattaaksemme itsemme toisintoa vaan aivan ainutlaatuisen yksilön ja persoonan, jolla on omat yksilölliset toiveensa ja tarpeensa -se tulee yllätyksenä lähes jokaiselle meistä En siis mitenkään voi olla varma teenkö nyt oikein ja toiminko oman lapseni/lapsieni parhaaksi (vaikka se onkin ehdoton ja vilpitön tarkoitukseni) pyrkimällä olemaan mahdollisimman erilainen äiti, kuin oma äitini on minulle ollut. Luulen ja uskon niin, mutta kuka sen tietää jos hän (tai he) olisikin juuri kaivannut enemmän omaa tilaa, vapautta ja etäisyyttä jne ja syyttää sitten aikuisena puolestaan minua siitä, kun koitin olla liian lähellä ja asettaa liikaa rajoja ja muodostaa ahdistavia rutiineja hänen turvakseen Loppujen lopuksi siis vanhemmat eivät todellakaan voi tehdä muuta kuin parhaansa sen tiedon ja ymmärryksen valossa, joka heille on suotu ja toivoa sydämestään etteivät menisi kovasti metsään . Onnistumisessa auttaisi kovasti jos lapsemme kertoisivat meille (sitten kun osaavat) mitä juuri he meiltä toivovat ja tarvitsevat ...mutta eihän sekään helppoa ole, enhän itsekään ole pystynyt vieläkään omille vanhemmilleni sanomaan, miten paljon olisin heiltä tarvinnut
|
|
|
tallennettu
|
|
|
|
Ozzette
Vieras
|
|
« Vastaus #20 : 19.02.2006 15:55:21 » |
|
Katja-Q, tuo oli erittäin hienoa ja oivaltavaa tekstiä !! Itse ajattelen hyvin samankaltaisesti vanhemmuudesta... Sillä poikkeuksella, etten itse ole äiti. Ellei kissaa lasketa...
|
|
|
tallennettu
|
|
|
|
mystery62
Kohtuuastroilija
Viestejä: 93
|
|
« Vastaus #21 : 19.02.2006 17:52:11 » |
|
Katja-Q Kirjoituksestasi välittyy tasapainoisen ja vahvan persoonan tuntu. Nuoresta iästäsi huolimatta olet varmasti hyvä äiti ja aikainen itsenäistymisesi on takuulla opettanut uskoa selviytymiseen omillaan. Itsekin olen huomannut kaikesta huolimatta pärjääväni, vaikka itsetunto ja rohkeus ovat joskus hakusassa tietyn perusturvallisuuden puutteen vuoksi Kuitenkin, olen pyytänyt suojelusenkeliäni poistamaan negatiivisia tunteitani ja katkeruutta elämästäni ja lisäämään kykyä antaa anteeksi sydämestäni (ei vain sanoilla) Ja vielä tässä opitaan, itsekukin
|
|
|
tallennettu
|
|
|
|
Riitta
|
|
« Vastaus #22 : 19.02.2006 18:55:05 » |
|
jatkoa... Emme missaan nimessa saa olla katkeria omille vanhemmillemme, olosuhteet ovat varmasti olleet erilaisia ja vaikeita, maailma on mennyt eteenpain ja jokaisella on mahdollisuus tehda elama ITSELLEEN sopivaksi, muuttakaa katkeruus rakkaudeksi. Diamond
|
|
|
tallennettu
|
|
|
|
salomi
|
|
« Vastaus #23 : 20.02.2006 06:35:01 » |
|
|
|
|
tallennettu
|
|
|
|
Mirjam
Vieras
|
|
« Vastaus #24 : 20.02.2006 10:05:06 » |
|
jatkoa... Emme missaan nimessa saa olla katkeria omille vanhemmillemme, olosuhteet ovat varmasti olleet erilaisia ja vaikeita, maailma on mennyt eteenpain ja jokaisella on mahdollisuus tehda elama ITSELLEEN sopivaksi, muuttakaa katkeruus rakkaudeksi. Diamond
Hmm... ENTÄ JOS ON KATKERA? Pitääkö se siis tukahduttaa? Ja vain ajatella sitkeästi, "en saa olla katkera, en saa olla katkera", muuten en ole hyvä ihminen.....
Totta on, että jokaisella on mahdollisuus tehdä elämästään itselleen sopivaa ja muuntaa katkeruuskin rakkaudeksi...
Mutta että missään nimessä EI SAISI olla katkera, kuulostaa todella pöyristyttävälle... :
Anteeksianto ei ole ajatustason tapahtuma. Toki voi käyttää vaikka millaista mielen-manipulointi keinoa ja hokea postiivisia mantroja ....mutta että sisäiset tapahtumat eivät tapahdu ajatuksen tasolla...siellä ne köllii edelleen sisimmissä, oli pää hokenut mitä tahansa...tullakseen 'hyväksi ja kehittyneeksi' ihmiseksi.. ("ja kas muutaman vuoden päästä sairastutaan vaikka syöpään ja ihmetellään miksi noin hyvälle ja positiivisille ihmiselle voi käydä noin...oi voi, on se kumma, noin hyvä ja kiltti ja postiivinen ihminen...ja sairastui noin vakavan tautiin..miksei joku muu, joka ei ole ollut noin hyvä") *tyyliin*
Nämä sisäiset liikahdukset tapahtuu haavoittuvuudessa ja armossa. Ei koskaan vaatimusten ilmapiirissä. Sinun pitää olla jotain, sinun pitää tuntea jotain, et saa tuntea jotain...jne...siellä missä käytetään näitä lauseita, ei koskaan tule tapahtumaan sisäistä vapautumista taikka anteeksiantoa. Se vaatii, jotain aivan muuta...että sisällä liikahtaa....hyväksymistä, armoa...ja haavoittuvuutta.. Mihin taas pääsee vain käsiksi hyväksymällä sen päällä majailevat emotionaaliset tunteet...jopa katkeruuden..vihan...sillä meillä on oikeus myös niihin ja niillä on tarkoituksena. Ne ei ole huonon ihmisen tunteita, vaan kokonaisen ihmisen tunteita!
|
|
|
tallennettu
|
|
|
|
Rakkauden enkeli
Vieras
|
|
« Vastaus #25 : 20.02.2006 13:39:23 » |
|
Anteeksianto ei ole ajatustason tapahtuma. Toki voi käyttää vaikka millaista mielen-manipulointi keinoa ja hokea postiivisia mantroja ....mutta että sisäiset tapahtumat eivät tapahdu ajatuksen tasolla...siellä ne köllii edelleen sisimmissä, oli pää hokenut mitä tahansa...
Tuo on totta, että ulkoinen hokeminen asiassa kuin asiassa ei merkitse mitään, ellei todella ole "sisimmässään", sisäisesti ole täysin esimerkiksi juuri antanut anteeksi. ("ja kas muutaman vuoden päästä sairastutaan vaikka syöpään ja ihmetellään miksi noin hyvälle ja positiivisille ihmiselle voi käydä noin...oi voi, on se kumma, noin hyvä ja kiltti ja postiivinen ihminen...ja sairastui noin vakavan tautiin..miksei joku muu, joka ei ole ollut noin hyvä") *tyyliin* Kyllä ihan aidosti ja oikeasti positiivisetkin ja sen todellisesti sisäistäneet ihmiset voivat sairastua syöpään. Se voi vain yksinkertaisesti olla tämän henkilön valinta ja kokemus jota hän tarvitsee itselleen ja myös joksikin "opiksi" lähipiirille. Ja ovathan monet positiivisuudellaan syövän voittaneet. Ja eihän kukaan ole toista parempi, mutta valitettavasti ihmisiä juuri noin "arvotetaan". Silloinkin jos syöpä johtaa kuolemaan, se voi olla vain yksinkertaisesti yksi niistä monista tavoista lähteä täältä... Kokemus jonka tämä positiivinen ihminen on jostain syystä valinnut ja tarvinnut kokeakseen. Myöskin jonkinlainen "opetus" ja "tarkoitus" lähipiirille. Kaikkihan me täältä aikanaan lähdetään tavalla taikka toisella... Nämä sisäiset liikahdukset tapahtuu haavoittuvuudessa ja armossa. Ei koskaan vaatimusten ilmapiirissä. Sinun pitää olla jotain, sinun pitää tuntea jotain, et saa tuntea jotain...jne...siellä missä käytetään näitä lauseita, ei koskaan tule tapahtumaan sisäistä vapautumista taikka anteeksiantoa. Se vaatii, jotain aivan muuta...että sisällä liikahtaa....hyväksymistä, armoa...ja haavoittuvuutta.. Mihin taas pääsee vain käsiksi hyväksymällä sen päällä majailevat emotionaaliset tunteet... Aivan ja vain hyväksymällä itsensä juuri sellaisena kuin on, epätäydellisenä voi myös aikanaan ja pikkuhiljaa päästä eroon myös niistä ns. "negatiivisista" tuntemuksista. Se on jotenkin hassua ja ristiriitaista, mutta vain hyväksymällä ne negatiivisetkin tunteet niistä voi myös eroon päästä.
|
|
« Viimeksi muokattu: 20.02.2006 13:41:25 kirjoittanut Rakkauden enkeli »
|
tallennettu
|
|
|
|
Q
|
|
« Vastaus #26 : 20.02.2006 14:59:26 » |
|
Joo mulla myös särähti vähän korvaan toi. Tietenkään ei ole kenellekään hyväksi olla katkera yleensäkään kenellekään, saati sitten omille vanhemmilleen, joihin on enemmän tai vähemmän sidoksissa lähes koko elämänsä. Ja kaikki me varmasti tiedämme ja ajatustasolla (vaan emme läheskään aina tunnetasolla) ymmärrämme, että kaikkein eniten haavoitamme tuolla katkeruuden tunteella omaa itseämme. Kuitenkin katkeruuskin on, halusimmepa myöntää tai emme, inhimillinen tunne. Se epäilemättä koskettaa meistä jokaista ainakin kerran elämässämme, useimpia rutkasti tiheämminkin. Siihen ei toki kannata takertua ja antaa sen pilata koko elämäänsä, mutta en toisaalta usko myöskään, että sen ehdoton ja armoton totaalinen kieltäminenkään johtaa mihinkään. Todellinen anteeksi anto ei todellakaan tule pakottamalla ja mielestäni jokaisella meillä on oikeus tuntea myös surua ja tuskaa, jopa katkeruuttakin, kun olemme haavoittuneet ja joutuneet pettymään. Vasta sitten kun olemme ensin sallineet itsellemme sen, voimme oikeasti päästä sen ylitse; luopua katkeruudesta ja vihasta ja antaa anteeksi. Ihmismieli vain toimii niin ja itse ainakaan en usko näissä asioissa oikopolkuihin Ja enpä tiedä...voi tietenkin olla, etten vaan ole vielä yhtä "valaistunut" ja korkealla tietoisuuden ja universaalin rakkauden tasolla kuin jotkut meistä, mutta jotenkin kyllä tosiaan ajattelen jopa niinkin, että noiden negatiivistenkin tunteiden läpikäyminen ei ole paitsi inhimillistä ja välttämätöntä vaan jopa suotavaa ja tietyssä mielessä oikeutettuakin. Minusta on täysin luonnollista, että lapsella on tiettyjä odotuksia vanhempiaan kohtaan. Kyllä jokaisella maailmaan syntyvällä lapsella on täysi oikeus odottaa tulevansa rakastetuksi. Oikeus odottaa, että hänestä välitetään, että hänen tarpeensa ja toiveensa ymmärretään ja niihin vastataan. On vähintään yhtä luonnollista ja oikeutettua, että hän pettyy jos näin ei olekaan! Tiettyyn ikään saakka nuo odotukset voivat kieltämättä olla jopa epärealistisia, mutta vuosien myötä opimme jokainen yleensä ymmärtämään, että vanhemmillakin on rajansa ja että hekin ovat vain ihmisiä. Siitä lähtien meidän on myös helpompi ymmärtää heidän virheitään ja laiminlyöntejään ja olemme matkalla kohti anteeksi antoa. Perille asti ei usein kuitenkaan kuljeta hetkessä. Kyllä mä ainakin myönnän, että edelleenkin olen aika ajoin syvästikin katkera monista asioista, joita vanhempani tekivät tai jättivät tekemättä. Myönnän ja hyväksyn sen, koska en voi mitenkään oppia antamaan anteeksi toisille oppimatta ensin antamaan anteeksi itselleni. Tietyt haavat sielussa ovat vielä liikaa auki ja niiden kirvely pidättää vielä katkeruuden rippusia ajatuksissani. Toiset, vähemmän syvät ovat jo umpeutuneet ja niitä koskettaessani voin jo tuntea anteeksi annon sydämessäni ja nähdä, miten niidenkin takana ovat ehkä olleet arvet heidän sieluissaan. Joskus olen jo enemmän surullinen ja pahoillaan heidän vuokseen kuin itseni ja sen, miten he minua haavoittivat. Koska minä olen kasvanut ja kehittynyt omista haavoistani huolimatta tai ehkä osittain juuri niiden vuoksi. Vuosi vuodelta opin taas rakastamaan heitä enemmän kuin vihaamaan, ymmärtämään enemmän kuin syyttämään. Ja jonakin päivänä toivon voivani kohdata heidät niin, että viimeinenkin katkeruuden häivä on pois pyyhitty, että jäljellä on vain anteeksi anto. Matkaa on kuitenkin vielä jäljellä, mutta tuskin olisin näinkään pitkällä ilman, että ensin olisin antanut itselleni luvan olla vihainen ja surullinen, katkerakin. Eikä sekään ollut helppoa, sen voin kertoa. Siihenkin tarvittiin monta vuotta ja monta virhettä, paljon rakkautta ja vähän terapiaakin, mutta lopulta se onnistui. Ensimmäinen askel tällä tiellä oli se, että lakkasin syyttämästä kaikesta itseäni ja annoin vyöryä ylitseni sen kaiken, vauvaiästä asti sisälleni padotun rakkauden kaipuun ja sen kannoilla kulkevan katkeruuden siitä, ettei tuohon kaipuuseeni silloin vastattu.
|
|
|
tallennettu
|
|
|
|
Alzbeta
Vieras
|
|
« Vastaus #27 : 20.02.2006 18:18:29 » |
|
Kiitos ajatuksia herättäneistä kommenteistanne. 16-vuotiaana minunkin ajatuksissani siinsi tosin jokin kiertävä teatteri ja näyttelijän ura... kuuluu varmaan "ikään"... heh... Näyttelijän ammattia tietenkään millään tavalla väheksymättä. Päinvastoin. Mutta siis... Muutin kuitenkin oikeasti kotoa 18-vuotiaana tuoreena ylioppilaana eli en siis mitenkään aikaisin, mutta en myöhäänkään. Ehkä tästä johtuen pystyn "näkemään paremmin" sen kuinka vanhemmista irtautuminen on lopulta enemmän henkinen kuin fyysinen prosessi. Monet jotka ovat nuorena muuttaneet pois kotoa voivat olla henkisesti kuitenkin myöhään aikuisuuteen asti kiinni vanhemmissaan tai sukulaisissa tai parisuhteessa jne... Kun taas moni joka asuu kotona vielä nuorena aikuisena tai aikuisena voi olla henkisesti irtautunut vanhemmistaan aikoja sitten. Se ei siis todellakaan ole niin mustavalkoista eikä aina sitä miltä ehkä ulkopuolisesta voi näyttää. Olen sitä mieltä kuten muutamat tässä edellä, että ne katkeruuden, vihan ja pettymyksen tunteet on hyvä käydä läpi ja käsitellä tai ainakin aluksi tiedostaa ja myöntää. Ehkä helpottavin oivallus oli itselleni se, että anteeksi antaminen on sitä, että tiedostaa sekä ne hyvät asiat ja on niistä kiitollinen ja sitten myös tiedostaa ne ikävämmät tunteet ja rehellisesti tuntee ja kokee ne, mutta siitä huolimatta voi jollain sydämensä osalla antaa anteeksi, vaikka ne tunteet eivät sieltä ikinä ehkä häviäisikään.
|
|
|
tallennettu
|
|
|
|
Vajra
|
|
« Vastaus #28 : 20.02.2006 21:19:35 » |
|
Ei sen syövän välttämättä tarvitse johtua mistään ihmeellisestä syystä. Ihmiset sairastuvat ja tervehtyvät, se on elämää. Kukaan ei ole vielä hengissä selvinnyt.
|
|
|
tallennettu
|
Some are tortured with initiation rites, others say 'hum', 'phat' and always count their rosary, others eat shit, piss, blood, semen and meat, others meditate the yoga of channels and winds, but all are deluded - Virupa
|
|
|
marzukka
Kohtuuastroilija
Viestejä: 125
Jos en hyväksyisi itseäni tälläisenä-en olisi mtn!
|
|
« Vastaus #29 : 23.02.2006 19:13:50 » |
|
Mitäs jos oma isä on katkera??? Miksikäs minä katkera isälle olisin...pettynyt tosin...mutta vaikea olla katkera...ihan kiva että teki mut tänne tallomaan...vaikkei aina helppoa olekaan.
|
|
|
tallennettu
|
Nouseva Rapu chiron-härkä-h.12 Aurinko Skorpioni Kuu Kauriissa Merkurius Skorpionissa Venus Jousimiehessä Mars Kauriissa
|
|
|
|