Välillä pitää ihan aukoa silmiä, että pystyy tekemään huomioita omasta ympäristöstään. Toisaalta välillä tunnen itteni pöntöksi kun kuljen tuolla omissa svääreissäni ja ihastelen jotakin näennäisesti mitätöntä asiaa. Iloa, pyhyyttä ja kauneutta on kaikkialla! Apua, kuulostan maailmanhalaajalta, sellaiselta jota kohtaan koen ärtymystä silloin kun oma mieli on synkkä ja tympeä. Hehee.
Kyllä minusta on mukava katsella ulkoisesti kauniita ihmisiä, mutta yleensä näen sitä pyhää kauneutta esim. aidoissa rakkaudenosoituksissa, lahjakkuudessa, ja taituruudessa.
Voi että ihmiset on kauniita! Kauneuden hehkun huomaa hyvin silloin, kun joku teke jotain mistä nauttii. Mietin jossain vaiheessa katsellessani muusikoita/ taituruutta lavalla, millainen hehku syttyy kun joku soittaa, laulaa tai tekee mitä tahansa.
Mistä johtuu, että se tavallisenoloinen tyyppi, se joka tulee käytävällä päivittäin vastaan villapaidassa, se näyttää silmissäni esityksen jälkeen niin paljon kiinnostavammalta? Onko se se koroke, se, että esintyjä nostetaan korokkeelle? Ei se korokkeesta johdu! Se johtuu siitä, että se tyyppi joka nousi sille korokkeelle, sillä oli asiaa, edes pienen tarinan verran ja tarina välittyi yleisölle ja mikä tärkeintä: sillä tyypillä oli hauskaa, se nautti tekemisestään. Se luo hehkun. Ja se on mahtavaa.