seuraava »

[Ave^^]

Pohditaan nyt vielä lisää..  : Vaikka olen lapsesta asti ollut ujo, jossain 2 ikävuoden tienoilla kuulemma sanoin äidille haluavani päiväkotiin, koska halusin kavereita. Äiti kävi iltakoulua ja isä oli taas illalla kotona, että hyvin olisin voinut olla kotona. Ala-asteen loppuun asti kaverisuhteet olikin mulle tärkeitä ja sellaiset aina löytyi vaikka muuteltiinkin usein. Yläasteella homma muuttui ja sain kuulla olevani ruma ja kaikkea muuta yhtä mukavaa. Vanhalta asuinpaikkakunnalta oli yksi hyvä kaveri, jonka kanssa oleilin ja harrastuksessa olin hyväksytty, mutta silti aloin (pahimmassa teini-iässä) ajattelemaan vahvasti, että olen huono, eikä minusta pidetä.  Ehkä johtuu tuosta ja pohjalla olleesta ujoudesta, että yhä olen jokseenkin varautunut ihmisiä kohtaan. Ja aivan varmasti moni tulkitsee sen töykeydeksi ja ylpeydeksi. Paljon olen yrittänyt pehmentää itseäni ja nytkin nostin tämän asian keskusteluun, koska jossain sisällä tunnen vahvasti, että olisin kuitenkin enemmän sosiaalinen, kuin mihin olen itseni lokeroinut. Välillä taas tuntuu, että en vaan osaa hanskata sitä kaikkea ptä mikä ihmissuhteiden kautta aina tulee mukana. Yksinolo houkuttelee silloin aina suuresti. Mutta ehkä kalanousuinen tarvitseekin aina niitä lepohetkiä? Ja ihan kuka tahansa. Viime päivät on taas olleet niin väsyttäviä.. No, tällainen avautuminen tällä kertaa.. 

[Ave^^]

Nostetaan tähän vielä tuolta linkistä tämä asia, mitä olen ja moni muukin on nykyään ihmetellyt:

Väite: Verkostoituminen on esimerkki hyvästä sosiaalisuudesta.

Keltikangas-Järvinen:
– Verkostoituminen on esimerkki nykyajan käsityksestä sosiaalisuudesta. Jos ajattelemme, että sosiaalinen ihminen kerää paljon tuttuja ympärilleen niin onhan verkostoituminen silloin osoitus hyvästä sosiaalisuudesta. Mutta koko tämä nykyajan ajatus verkostoitumisesta on sikäli aika mielenkiintoinen, että siinähän ei kuvata varsinaisia ihmissuhteita vaan siinä kuvataan hyötysuhteita. Kuinka ihminen kerää ympärilleen sellaisia ihmisiä, joista hänelle on hyötyä ja tietysti vastaavasti tiputtaa verkostostaan pois ihmiset, joista ei ole hyötyä, jotka ovat menettäneet työpaikkansa, jääneet eläkkeelle. Se, miten me tällä hetkellä kuvaamme verkostoitumisen tarpeellisuutta ja sitä kuinka verkostoituminen tapahtuu, se on aivan identtinen sen kanssa, kuinka me 60-luvulla kuvasimme narsistin ihmissuhteita.

Verkostoitumaan kehotetaan joka paikassa koko ajan, ihan suoraan lauseella: "jotta siitä olisi hyötyä uralla". Tuo ajatus tuntuu niin vieraalta, kyllä mielummin olen eniten tekemisissä heidän kanssaan, joiden kanssa viihdyn, enkä itse asiassa edes halua vaatia heiltä mitään "palveluksia". Sitä kautta silti törmää paljon ihmisiin, joiden kanssa on tekemisissä hyvänpäiväntutun tasolla, kun pitää erilaisia hommia ja projekteja tehdä. Siinä mielessä on ihan mukava olla kaikille ystävällinen, ettei ainakaan vihamiehiä itselleen aiheuta. Mutta pitääkö niistä kaikista ihmisistä tietoisesti kerätä verkostoa, joille voi soitella kun on jokin hyöty mielessä...

[Ave^^]

Kauheaa, kun mulla olisi tunteen tasolla koko ajan jotain "tosi viisasta" sanottavaa tästä aiheesta, mutta kun en saa sitä sanojen tasolle.  Pitää odotella, että se ajatus kypsyy..

[Kuuhilda]

Tiedän tunteen Ave

Öh.
Taidan olla erittäin antisosiaalinen ihminen lopulta. Minulle ei kertakaikkiaan kelpaa seuraksi mikään höttö, tunteellisella taikka sitten älyllisellä tasolla. Kuulostaa kamalalta. Nautin suunnattomasti keskusteluista ihmisten kanssa jotka ovat jotenkin "tasollani"...tarkoitan ehkä ymmärtämystä, en älyä saati sitten mitään ulkoista statusta. En halua hyötyä, enkä halua että minusta hyödytään, vaan etsin aitoja juttuja.
Seurassakin olen hyvin itsenäinen, aina valmiina seisomaan omilla jaloillani...nousujouskarina ja arska vesimiehenä tulen kyllä toimeen joka ikisen ihmisen kanssa, se ei tuota ongelmia, mutta mielläni pidän oman tilani, ja jäänkin usein tietynlaiseksi syrjästäkatselijaksi...en jotenkin kai halua mennä mukaan, ehkä sitten edellä mainitsemistani syistä.
Kevyt menee kenen kanssa vain, mutta yhtään sen enempää en ns. anna, ennenkö olen varma siitä että haluan sitä juuri tälle ihmiselle antaa. Mutta jos päätän niin haluta, sitten olenkin loputtoman uskollinen; kuin koira  Ellei sitten tapahdu jotain totaalisen loukkaavaa väärinkäytöstä, jolloin yhteys katkeaa kuin seinään. Ehdoton suhtautuminen...ja ehdottomuus aivan missä asiassa vain kertoo minusta jonkinmoisesta kekskeneräisyydestä...tosin, olen kyllä antanut sitten ihmisilleni anteeksikin ja ottanut heidät uudelleen elämääni.
Osasyy voi myös olla huonot kokemukset ja pelko, perusluottamuksen puuttuminen ihmisten suhteen.
 
        7.

Tuo verkostoitumis juttu oli hyvä Ave.

[Eklektikko]

Verkostoituminen uran edistämiseksi ei motivaatioltaan ole lainkaan sosiaalisuuden aiheuttamaa, vaan uraetenemisinnon. Se tai sen puuttuminen ei siis tavallaan osoita välttämättä sosiaalisuuden määrästä mitään.

[Artemis]

Omaan hyvät sosiaaliset taidot ja monet usein uskovatkin minun olevan varsin sosiaalinen, mutta tosiasiassa en ole.
En kaipaa ihmisiä ympärilleni, voin ihan hyvin olla yksin pitkiäkin aikoja. En pidä pinnallisista suhteista enkä jaksa nähdä vaivaa hyvänpäiväntuttujen kanssa.
Minulla on muutama hyvä ystävä joiden seurasta nautin, mutta en liian usein

Minulle eräs ystävä sanoi: "sinä olet erilainen kuin minä, minä kaipaan ihmisiä ja sinä et edes tarvitse ihmisiä.

Tarvitse.. Niin, en kai tarvitse ihmisiä, koko aikaa ainakaan. Viihdyn yksin, tarvitsen paljon tilaa ja rauhaa ajatuksilleni. Isot sosiaaliset tilanteet uuvuttavat minut.

Juttu on varmaankin niin, että kärsimättömänä oinaana en vaan jaksa nähdä vaivaa yllätpitää suhteita jotka eivät ole sen arvoisia. En jaksa nähdä vaivaa.
Minun ystäväni ovat lapsuudesta ja vuosien takaa, ja niitä vaalin, mutta turhanpäiväiset karkelot puolituttujen kanssa ei kiinnosta. Olen ennemmin yksin.

[- Kastehelmi -]

Artemis, samastun niin tohon sun kuvaukseen! Mun on muuten -huoneessa...

[Kuuhilda]

Minä mietin poikaani.

Lapsi tahtoo olla sosiaalinen ja kanssakäymisissä muiden ihmisten ja ikätovereiden kanssa, kuulua ryhmiin ja tehdä toisten kanssa paljon asioita. Vauva, vaari taikka naapurin Ville, poika tulee kyllä toimeen ja hakee kontaktia.
Mutta, sosiaalinen kanssakäyminen tuottaa pojalleni hirmuisia vaikeuksia, ja juuri siinä hänellä ilmenee vakavia puutteita ja osaamattomuutta ja ongelma-alueita.

Kumpiko hän sitten mahtaa olla? Sosiaalinen vai epäsosiaalinen?

Herralla on  11 huoneessa härässä.

[Ave^^]

^
Käsittääkseni siis sosiaalisuus tarkoittaa sitä miten paljon viihtyy toisten seurassa ja pitääkö sosiaalisista tilanteista. Sosiaaliset taidot ovat sitten erikseen, vaikka vaikeus niissä kehän kautta aiheuttaakin sosiaalisten tilanteiden välttelyä. Pohjimmiltaan kuitenkin mielestäni kaksi eri asiaa. Pohjimmiltaan sosiaalinen ihminen kärsii, mikäli sosiaaliset taidot eivät ole riittävät, epäsosiaalisempi taas ei välitä asiasta.. vähän saman tyyppistä dilemmaa olen itseni kohdalla miettinyt, että noissa taidoissa olisi kai jonkin verran kehittämisen varaa ja lähinnä häpeä niistä aiheuttaa vetäytymistä sosiaalisista tilanteista enemmän kuin se, ettei haluaisi olla sosiaalinen.  :

[Kuuhilda]

Hei mullahan on muuten vähän niinkun päinvastoin tuo homma...siis olen kyllä sosiaalisesti pätevä, mutta se vain ei aina kiinnosta minua. Ja mulla on veskari arska ja merkku 2. huoneessa vesimiehessä. Jännä.
Eli, minä olen epäsosiaalinen ihminen jolla on hyvät sosiaaliset taidot, ja poikani kaltaiset ihmiset ovat sosiaalisia ihmisiä joilla on vajavaiset sosiaaliset taidot?

Aivan niin, kaksi eri asiaa.

Pojalla on nousuakselin yläpuolinen painotus kartalla, itsellä painotus alapuolella.

[Ave^^]

Palataan tähän aiheeseen, kun Aamulehdessä tänään mielipidepalstalla Tiina Saromäki kirjoittaa: "Syrjään vetäytyvää ihmistä pidetään outona ja tympeänä ja hänen epäsosiaalisuuttaan lähes henkilökohtaisena loukkauksena muita ihmisiä kohtaan." Vaikkein pidäkään tuosta, että syrjään vetäytyväisyys ja epäsosiaalisuus rinnastetaan samaksi asiaksi, mielestäni eri asioita kuitenkin, sillä epäsosiaalisuus on diagnosoitu persoonallisuushäiriö (johon kuuluu selkeä negatiivinen asennoituminen neutraalin syrjään vetäytymisen sijaan).

Kuitenkin kun puhutaan pelkästään syrjään vetäytyväisyydestä ja ujoudesta, niin on pakko nostaa tuo ilmiö jälleen keskusteluun, siihen kun itse tullut elämänaikana niiiiiiin monta kertaa törmättyä. Ujous tulkitaan monesti loukkaukseksi toista ihmistä kohtaan. Mielenkiintoista on sekin, että lapsena sai aikuisilta aina kuulla piilevää asennoitumista lauseiden kuten: "on tuo naapurin Tiina niin erityisen mukava, kun se on noin ulospäinsuuntautunut ja reipas" muodossa, ja jonkin ajan päästä tuli taas se: "ja kun sinua saa hävetä" (toki ymmärrän, että nämä jälkimmäiset lauseet isovanhempieni puolelta johtuvat pitkälti sukupolvien erosta, tuolle sukupuolelle käytöstapojen noudattaminen on erityisempi asia ja jos ujouden takia ei sitä kiitosta ruokapöydässä sano, niin se tulkitaan röyhkeäksi ja loukkaavaksi käytökseksi). Joka tapauksessa se oli aika yleistä, että yritettiin jotenkin "pelastaa" ujoudesta rohkaisemalla yms. Mutta mietityttää jälleen se, että miksi on hyväksytympää ajatella niin päin, että syrjään vetäytyvä on loukkaava, kuin että tästä loukkaantuva voisi miettiä miksi loukkaantuu käytännössä täysin neutraalista luonteenpiirteestä?

[Eklektikko]

Yksinkertaisesti: Näissä tapauksissa vika on aina ja poikkeuksetta loukkaantujan korvien välissä.

Tämähän on tavallaan tosi helppo tapaus verrattuna siihen että loukkaantuu jostain mitä toinen sanoo:
Jos kokee toisen ihmisen ihan olemisineen ja käyttäytymisineen jollain tavoin loukkaavaksi, niin sitten voi todella 100% varmuudella sanoa että  loukkaantuja kärsii kognitiiviesta vääristymästä, eli on ihan itse loukkaannuttanut itsensä omilla ajatuksillaan toisen ihmisen ujoudesta ja syrjäänvetäytyvyydestä. Eli siitä ei tarvitse piitata ollenkaan ja asiasta kannattaa aina huomauttaa saman tien - tosin ujo ei ehkä luonnollisestikaan halua huomauttaa, mutta toivon mukaan paikalla on joku rohkeampi ja asian tajuava joka tekee niin.

Meinaan se, että ei enää ajattele itseään loukkaannuttavia ajatuksia esim. siitä että joku on tahallaan ilkeä, se on sentään vähän enemmän työn takana ja voi olla haastavaakin.  Sen sijaan ihan niitä alkeisharjoituksia asiasta ja sieltä helpoimmasta päästä on työskentely siihen pisteeseen ettei ajattele itseään loukkaannuttavia ajatuksia toisen ihmisen luonteenpiirteistä ja perusolemuksesta.

Minusta vika on aina siinä joka loukkaantuu kun kyse on tällaisesta enkä pidä hyväksyttävänä moista. Kun olin koulukiusattu, jopa jotkut opettajat perustelivat päivittäistä turpiinvetoa ja  haukkumista sillä että 'Eklektikko nyt vaan ärsyttää muita ihan olemuksellaan'  kun asiaa vanhempien kanssa selvitettiin. Onneksi rehtori tajusi karjaista että ei, se ei ole hyväksyttävää. Tällaisen toiminnan hyväksymisessä on siis aina kiusaamiseen johtavan toiminnan siemenet ja sen vuoksi en pidä sitä sallittavana ollenkaan. Puhun nähdessäni tällaiset tilanteet auki eli kaikkien näkyviin ja karsin moiset loukkaantujat omasta lähipiiristäni melkoisen ripeästi.

Miksi sitten asiat ovat näin?

Varmaan monia syitä, päällimmäisinä näen sen että tästä omien tunteiden aiheuttamisesta omilla ajatuksilla ei puhuta ollenkaan, pidetään muutenkin hyväksyttävänä syytellä muita omista tunteista ja toiseksi ihminen on laumaeläin ja meillä on tiettyjä laumadynamiikkaan liittyviä vaistoja, kuten se että rohkean tuntuiset ihmiset ovat niitä 'suosituimpia' laumassa, heidät arvioidaan tavalla tai toisella 'paremmiksi' myös muiden ominaisuuksien suhteen olipa syytä tahi ei. Samoin arvoidaan paremmiksi pitkät ja kauniit, vaikkei siihenkään ole mitään perusteita. Eihän tälle mitään voi, mutta asiasta olisi syytä puhua, sillä ainoa mitä sille oikeasti voi on tiedostaa että itsessä on tällainen hilpeä jäänne menneiltä ajoilta ja että sen vaikutuksia ei tarvitse noudattaa jos on siitä tietoinen.