Luoja luo, ja rakastaa luomustaan. Luoja ei voi olla luomatta, mutta ei myöskään lähde peliin mukaan kokonaan.
:
Luoja luo rakkaudella - kuten sydän lähettää ja sydän vastaanottaa.
Luojalle lienee myös mahdollista olla luomatta:
on olemassa "koskaan ilmenemätön", jota kutsun
täydellisen kohtaloitumaksi.
Se sisältää kaiken mahdollisen luotavissa olevan eli kaiken olevuuden
- riippumatta siitä, ilmennetäänkö sitä taikka ei.
Se on se kuuluisa 7. päivä eli "Luojan selkeys- eli lepotila".
Luominen on keino saattaa jotakin ilmenemään jotakin muuta vasten
ja näiden rinnastumana tuleminen koetuksi suhteellisesti.
Luoja luo, antaa vapaan tahdon ja tietää, millaisia olennoista voisi tulla.
Vapaata tahtoa ei voi antaa,
mikäli sisältyminen Rajoittamattomaan on jo itsessään vapaaehtoista
eli mikäli elollisuus on iankaikkista ja olemassaolo ikuista.
Siten ihmisellä ei ole annettua vapaata tahtoa vaan annettu rajoittamaton vapaus rajoittaa tahtoaan.
Ihmisessä on kaksi tahtoa yhtä aikaa - se jumalallinen, itsessään vapaa eli rajoittamaton ynnä se inhimillinen, ehdollistunut eli rajoitteellinen.
Juuri näiden kahden
- vapaan jumalallisen tahdon (= tietää oman tietämisensä) ja inhimillisen eli rajoitteellisen tahdon (= etsii omaa tietämistään) -
sekoittaminen toisiinsa ja luulo niiden erillisyydestä
on aiheuttanut niin paljon pelkoa, tuskaa, kränää ja mitätöimistä.
Miksi?
Siksi, koska ihminen on luullut voivansa rikkoa vapaata tahtoaan (sitä jumalallisen yhtenäistä) vastaan,
vaikka kyse on itsensä määrittelemisestä uudelleen ja toisinkin:
tahdonvapauttaan rajoittamalla eli suhteellistamalla.
Aivan kuten ei voisi ollakaan kuin yksi jumaluuksien Jumala
eli kaikkena kaikessa rajoitteellisesti ilmennettävä mutta vapaudessaan ilmenemätön Tahto.
Luoja rakastaa luomustaan silti, vaikka vapaa tahto tekisi siitä miten rumaa tahansa. Parempi sekin kuin ei mitään.
...
Luojaa ei rumuus ja pahuus kosketa, koska mikään ei voi Luojaa vahingoittaa.
Jos Luojaa rumuus ja pahuus eivät koskettaisi eikä Hän piittaisi niistä,
hän olisi niiden ulkopuolisuuteen rajoittunut inhimillinen luoja, joita meistä kukin on - rajoitteellista olemistamme.
Sen sijaan minkään voimatta vahingoittaa Luojaa mikään on myöskään kykenemätön vahingoittamaan itse luomista sekä luotua.Kaikki mikä sotii - sananmukaisesti - tätä lausumaa vastaan,
on sitä harhaa, elämän illuusiota.
Todellisuus on minkä tahansa "milloinkaan ilmeneväisen" sisältymistä "milloinkaan ilmenemättömään";
ihmisen rajoitteisen tahdon sisältyminen Jumalan vapaaseen tahtoon.
Luoja sallii olentojen mennä luomuksen eri äärilaitoihin, taikka pysytellä jumaluuden lähellä.
Mikäli voisimme pysytellä jumaluuden "lähellä",
se asemoisi jumaluuden, todella osoittaisi jumaluuden olevan rajoittuneen.
Yksi tapa paikantaa jumaluutta on syntyä kehollisuuteen.
Olennot paikallistuvat luomuksen vaihteluvälisyydessä eli kantavat muassaan mahdollisuuksia
"hyvän" ja "pahan" korkeimpiin ja matalampiin ilmennöksiin.
Silti he eivät voisi etääntyä jumaluudesta, koskapa jumaluus läpäisee kaikkea
- aivan kuten aine elävöittyy hengen läsnäolosta ja sielu jatkaa olemistaan kuoltuammekin.
Siispä jumaluuden keskipiste löytyy aivan kaikesta ilmenneestä
eli kaikessa on kaikki.
Muuten Luoja esiintyisi meistä irrallisena
- kuten olemmekin asian olleet näkevinämme.
Koska Luoja on ehtymätön ja rakkaus, Hän ei tarvitse luoduiltaan rakkautta. Hänessä on se, ja kaikki tieto. Hänen mielensä sisältää kaiken mitä on.
Luoja, joka on tarvitsematta luoduiltaan mitään, olisi toisaalta "irti luoduistaan"
- itseriittoisuudessaan kykenemätön vastaanottamaan sitä, mitä Rakkaus antaa vain Itselleen.
Myös Rakkaus näet elättää itsensä tarpeillaan: tulemalla koetuksi koko rakastettavuudessaan.
Kun näet ihminen elää vain "muiden rakastamisen ehdollistumaa", hän joka vuolaasti rakastaa, kuihtuu...
... ilman kokemuksia rakkauden kehäytymisestä itselleen.
Silti Luoja on toki tarvitsematta mitään Luojalta/kanssaluojiltaan
eli kokematta puutetta siitä mitä jo
ON eli kaikenvälisyyttä
- luodakseen siitä aina vaan uudelleen versioituvia kokemuksia.
Ja ollen mukana tarvitsemisessa, jonka Hän jakaa luotujensa kanssa
- ollen siis yhtä kenen hyvänsä puutteenkin kokemisen kanssa.
Jakaen tahdoltaan rajoittuneisuudessa eläväisen ihmisen tarpeen
tulla nähdyksi ja kuulluksi sekä tunnetuksi Rakastettuna,
sellaisena kuin
Rakkauden annon ja saannin kehä
vain yhden suhteena yhteen
on ilmaistavissa.
