seuraava »

[Ippuska]

Lapsena minulla oli "visio" siitä, että olen poterossa ja tankki tulee minua kohti - pelotti kovasti ja siihen "filmi katkesi" 

Myöskin lapsena oli joitakin intiaani-visioita 

[Elektra]

Minä puolestani pikkulapsena odotin, että minut tultaisiin hakemaan kotiin. Oikeasti. En minä tänne kuulunut.

Ippuska   Intiaanivisioita oli myöskin minulla, pikkulapsena lempiasuni oli äidin pyynnöstäni minulle ompelema intiaanimekko 

Poikamme kulki parivuotisena 'tupakka' suussa (kynänpätkä tai mikä milloinkin - me emme itse tupakoi) ja kapusi sohvan käsinojalle 'ajamaan moottoripyörää'. Oli ollut harrikkajätkä jenkkilässä edellisessä elämässä, joten tuo käytös oli hyvin ymmärrettävää  Veren näkeminen sai hänet aivan paniikkiin, samoin hälytysajoneuvojen äänet, joten loppuvaihe ei tainnut olla helpoin mahdollinen. Etenkin päätellen siitä, kun joskus hän unohti, että pystyi kävelemään ja epätoivoisena pyysi lattialla ollessaan apua, edeten kyynärpäillään ryömien ja laahaten jalkojaan perässään kuin halvaantunut.

[Ippuska]

 

[*Kide*]

Minä puolestani pikkulapsena odotin, että minut tultaisiin hakemaan kotiin. Oikeasti. En minä tänne kuulunut.

Itselläni oli saman suuntaisia ajatuksia lapsena... en muista mistä olen tullut tai mihin olisi pitänyt päästä, mutta siihen perheeseen, sukuun ja yleensäkin paikkaan en sopinut  Jossakin vaiheessa (n.5-6v.) muistan miettineeni, että olen tehnyt jotakin pahaa ja ansaitsen tämän elämän, joka on vaan jaksettava päivä päivästä kahlata läpi. Suljin itseni ja elin elämääni yli 10v. ainoastaan fyysisesti, en kuulemma puhunutkaan oikeastaan mitään, eikä minuun saanut syvempää kontaktia oikeastaan kukaan. 
Murrosiässä aloin kapinoida ajatusta vastaan ja hakea uusia uria, irroitautua edes johonkin muualle... kuinka kauas olen päässyt ja minkä muutoksen läpi käynyt  En ole katkera, mutta surullinen... lapsuuteni oli kuin elämä ihmisellä vieraassa kulttuurissa, vailla kieltä ja silti kaikki odotti toimivan kuin muut...
Olisi toisaalta hauska tietää mistä tulin  helpompi ymmärtää tuntemuksiani tuolloin.

[Julia29]

Hei, oli suunnaton tarve osallistua keskusteluun menneistä elämistä.

Olen itse miettinyt monesti että olen elänyt edellistä elämää 70 luvulla ja syntynyt sitten samalla vuosikymmenellä tähän elämään.
Minulla on vahva tunneside 70 -lvun musiikkiin ja kulttuuriin. 
Itse olen kaksi uskoinen (budda/evlut) uskon täysin buddalaisuuten mutta kuulun kirkkoon vain poliittisista syistä. Kummassakaan uskonnossa ei vaalita uudeelleen syntymistä...tosin buddan-uskossa asialle jätetään enemmän tilaa kuin ev.lut. uskonnossa.

Nuorena sain kummalisia viestejä sekuntteja ennen tapahtumaa...ja koin olevani äärimmäisen avoin johonkin toiseen elämään/tasoon. Jossakin kasvun vaiheessa jopa pelkäsin asioita joita koin tai tunnistin ennen tapahtumaa.
Olen sitä mieltä että sielu taivaltaa...nirvanasta en ole 100% varma...mutta sielun taivallukseen ja edellisiin elämiimme olemme joko avonaisesti yhteydessä tai sitten kiellämme asiat pelokkuutemme vuoksi.
Lapset ovat herkkiä...sen tiedän jopa oman tyttäreni kohdalla ...meillä on sanaton yhteys jopa vaikeissakin tilanteissa. Tällä tarkoitan sitä että on varmasti mahdollista että lapsemme kokevat tiloja/tunteita toisista elämistä. Voihan tietysti olla niinkin että sanattoman viestinnän avulla lapsi on sanut tunten/tunteet välillisesti joltakin toiselta ihmiseltä.

Siinä hieman omia mietteitäni ks. keskusteluun

[SininenSiipi]

Kun olin parivuotias, ajelimme iltaisin usein autolla koska nukahdin autoon helpommin kuin omaan sänkyyn kun sille päälle satuin. Ajoimme usein noin 10 km päähän keskustaan ja kävimme pienessä, vanhassa kioskissa. Kioskin pihan lähellä oli metallihäkki, jonka sisällä oli kaasupulloja -luultavasti joidenkin rekkojen renkaita varten tms. Kun istuin autossa, katselin joka kerta tuota kyseistä häkkiä, osoitin sinne ja sanoin "anna on ollu tuolla". Äiti siinä sitten ihmetellyt että mitäs kummaa. Kyllähän hän tietäis jos oma pieni lapsi ois semmosessa häkissä ollu kaasupullojen kanssa. Tämä toistu monta kertaa kun samassa paikassa oltiin. En meinannu saada silmiäni irti niistä. Eräänä kertana olin liittäny juttuuni myös toteamuksen "käsiin sattu".

Äitin kanssa tämä tuli puheeksi kun näin kolmisen vuotta sitten unen joka johti mut entisen elämäni saloihin keskitysleirillä. Niistä ajoista siis elävästi muistin pieniä hetkiä. Lapsena sitä osaa olla niin avoin kaikille asioille. Lapsethan näkee enkeleitä, henkiä, milloin mitäkin. Aikuisena sitä monesti heittäytyy niin kriittiseksi ettei tällaset ajatukset saa alaa.

[Efra]

En tiedä onko omat lapsuuden muistikuvat vilkkaan mielikuvituksen tuotetta vai mitä, mutta mun tarina on tälläinen.

Äitini muistaa vieläkin kun olin pienenä sanonut äidille muistavani oman syntymäni, eli muistan, että mut nostettiin valoon. Olen syntynyt keisarinleikkauksella. Puhuin tästä kuulemma hyvinkin useasti, itse en enää muista sitä niin selkeästi.

Mulla oli yhdessä ikävaiheessa n. 5-7 vuoden iässä sellainen olo, että mut on adoptoitu, että en kuulu nykyiseen perheeseeni. Olin tästä asiasta aivan vakuuttunut. Muistan kävelleeni joko koulusta tai kerhosta kotiin iltapäivällä erään leikkipuiston ohi ja katsoin kun joku nainen kärräsi puistossa lasta vaunuissa, muistan miettineeni, että onkohan tuo minun oikea äitini. 

Mulla on myös erikoisia unentapaisia muistoja, joita lapsena näin. Muistan, että olin 60-70 luvun keittiössä, olin n. 4-5 vuotias pikkutyttö ja minulla oli ruskeat pitkät hiukset. Keittiössä oli punavalkoiset kaakelit tai kaapinovet. Muistan, että leivoin ilmeisesti ns. äitini kanssa. Hänellä oli melkein pikimustat hiukset, jotka olivat 50-70 luvun tapaan hiukan tuperrettu, sellainen polkkatukka. Muistan hetken, kun istuin polvillani tuolilla selkä ns. äitiini päin ja leivoin keittiön pöydän ääressä jotain. Tälläinen muistikuva minulla on päässäni, aivan pieni hetki jostain.

Muistan ala-asteella ollessani törmänneeni kotisedullani sellaiseen naiseen, joka muistutti ihan hirveästi tuota unen naista, joka oli siis äitini ns. unessa. Silloin se pysäytti jotenkin ja olin vielä varmaan 7-8 vuoden ikäinen. 

Samalaisia unenomaisia muistoja minulla on eräänlaisesta pienenestä valkoisesta puutalosta, jonka koko pihaa ympäröi nurmikko, joka oli täynnä valkoisia apiloita. Muista hyvin sen onnellisuuden tunteen.

Minulla on useita ns. pieniä välähdyksiä jostain, mutta en tiedä että ovatko ne lapsuuden mielikuvituksen tuotteita vai mitä. Nämä ovat kulkeneet mukanani jo yli kaksikymmentä vuotta ja edelleen ovat kirkkaina mielessäni.

Voivatko nuo olla ns. välähdyksiä entisestä elämästäni??

[Hiisitär]

Ihan selkeitä menneiden elämien muistoja! Ja mitä syntymään tulee, yleensä sielu asettuu lapsen kehoon vasta juuri syntymän aikana, eli sen tosiaankin voi muistaa.

[Lumililja]

Aika vanha keskustelu on, mutta olipas huojentavaa lukea, että tämmöisiä ovat muutkin kokeneet.   Kyllä se varmaankin niin on, että lapset ovat "kaikelle" herkempiä. Olihan noita itselläkin lapsena. Piirtelin silloin paljoin, ja aika usein piirroksissa esiintyi intialaisittain sariin puettuja naishahmoja, vaikka en ole koskaan niillä seuduin käynyt. Kerran lapsena säikähdin kauheasti, kun sellainen "intialainen" kulki yöllä sänkyni ohitse. Peiton alle menin itseäni nipistelemään, ja kun uudestaan kurkkasin, niin aina vain se oli siinä, mutta liukumassa ulos kohti ikkunaa   Intiaa ja niitä seutuja mielessäni jotenkin "inhoan", ja olen vannonut, etten koskaan sinne mene! En tosin tiedä, onko tuo nyt mitään viitettä mihinkään entiseen, mutta kummallista se oli, varmaan myös äitini mielestä...

Myöhemmin murrosiässä koin selvän muistamisen hetken Englannissa, kun haimme hevosille heinäpaaleja isosta hallista maaseudulla. Olo oli kuin puulla päähän lyöty, kun sen paikan näin. Oli ihan selvää, että olen siellä ennenkin käynyt. Engl. tuttava näki kai ilmeeni, ja kiirehti sanomaan, että tämä on sota-aikainen lentokenttä (pois käytöstä jo).   Aina olen lentämistä rakastanut, ja pienenä luin puhki pikkuveljen Korkeajännitykset  

Aikuisena on tullut uniin entinen elämä, mutta se on jo toinen juttu.
 

 

[-Viivi]

Kiinnostava keskustelu on kyllä! Itsekkin nyt vasta rupesin ajattelemaan joitain tunteita lapsuudesta, mutten niitä kyllä enää kauheasti muista No sitten jos joskus lapsia saan haluan kirjottaa kaiken ylös ja tutkailla sitten mylhemmin yhdessä lapsen kanssa.

[Lilli]

Meidän huushollissa tämä on nyt ajankohtainen aihe.

Minulla on 5-vuotias poika, joka on nyt viime kesästä lähtien kertonut jotakin ainakin kahdesta entisestä elämästä.

Ensin hän sanoi useampaan kertaan, että "äiti, sinä olit ennen poika". Sitten hän kertoi, että ollessani poika olimme kaksoset ja että hänen isänsä on ollut ennenkin kaksonen (kuten on myös nyt).

Tällä viikolla hän alkoi sitten puhua siitä, kun häntä ei ollut olemassa täällä nykyisessä paikassa, vaan jossain muualla. Tämä toinen paikka kuulosti ensin aika sadunomaiselta ja ajattelin, että hän nyt kertoo vain lapsen tarinoita, mutta sitten hän sanoikin, että hän näki minut telkkarissa, kun olin lapsi. On totta, että olin 11-vuotiaana eräässä tv-sarjassa, jossa minulla oli pienehkö rooli. TV-sarja esitettiin kahdesti 80-luvun alkupuolella. Minun tietääkseni sitä ei ole esitetty Suomen ulkopuolella, mutta eihän sekään tietysti ole mahdotonta.

Poika kertoi, että tuossa elämässään hän kuoli pienenä lapsena, mutta ei sitä, miksi tai miten. Sen sijaan hän sanoi, että kuoltuaan hän koki olevansa hyvin elossa. Sitten hän muutti tänne meidän luoksemme, koska hänellä oli minua ikävä.