Niinpä taisi käydä, pasmat sekaisin. Mutta onkohan nuo kaksi asiaa aivan erillään toisistaan. Minulla ne yhteyty ajatuksella, että terveen (mikäs se nyt sitä olisikaan) itsetunnon omaava ihminen uskaltaa ilmaista myös huomion tarpeensa.
Niinhän se varmaankin on. En kuitenkaan koe, että 'terveen' itsetunnon omaavan 'huomionkipeyttään' ilmaisevan tarvitsee puolustaa tuota tapahtumaa itsessään... tehdä siitä anarkiaa... Itseasiassa luontevana ja spontaanina tilannetapahtumana siihen ei edes kiinnitä itse huomiota. Ei siis näyttele.
Sen tekee elämälleen juuri siinä hetkessä, eikä siis siksi, että '
muut tarvitsevat oppia'... tekee sen siksi, että se kuuluu siihen hetkeen ja koska kokee sillä hetkellä juuri niin kuin kokee, ja toimii sen mukaan ja on valinnut, että näin nyt regoin ja asennoidun tähän tilanteeseen.
Vai onko luvallista olla reilusti huomion tarpeessa?
Sillä eikö tämä 'kipeys' ole ihmiselle kuuluva ominaisuus? Jolla on olemassa omat ääripäänsä. Ääripäissä on pelko mukana, ja siksi ne korostuvat usein ympäristöään ahdistavina ilmiöinä.
Äh, miten te ymmärrätte tämän asian?
Minusta ei tarvitse edes kysyä, onko luvallista olla huomionkipeä...
Miksi pitäisi kysyä? Onko luvallista olla inhimillinen ihminen?
Kuka muun sen itseltä estäisi kuin itse?
Ehkä oman huomionkipeyden arviointi tai luvallisuus saa jonkun alati etsimään muiden reagtioita omaan huomionkipeyteen ja kysymään sille lupaa... en tiedä...
Minusta huomionkipeys on eri asia kuin "pyydän tulla nähdyksi".
Ne lähtee aivan eri pohjalta...
Esim. lapsi ei ole koskaan huomionkipeä, vaan "pyytää tulla nähdyksi".
Tämä on minun näkemykseni nyt. Katsotaan sitten kun vännän salsaa hammaslääkärin odotushuoneessa ja odottelen muiden reagtioita... että miltäs sitten tuntuu.... koenko, että olen luterilaisuuden väärinymmärryksen poistaja ja parannan maailmaa, vai koenko itseni hiukan... hölmöksi !
[/quote]
