Mirjamin tekstiin viitaten... en jotenki usko ihmisiä, jotka väittää ettei ne toivo oikeen mitään. Okei oon itte aika haaveilija, mutta en silti usko etteikö jokaisella olis unelmia ja toiveita. Miten muuten on mahdollista pettyä jos ei muka oo toivonu mitään... tää pessimistien kuuluisa vetoomus... jos ei toivo mitään ei voi myöskään pettyä. Ihan ******* sanonko mitä. Jokainen toivoo ja odottaa koko ajan jotain ja mitä tärkeemmästä asiasta on kyse sitä enemmän pettyy. Vähemmän tärkeen asian kohdalla voi vaan olla ehkä hämmentyny tai yllättyny.
Niin, ehkä minä olen sellainen "surullisen kuuluisa" pessimisti sitten.
Älä toivo, älä usko, älä rakasta!
Et tule pettymään.
Mutta et myöskään elä.
Tuo ei ainakaan minun kohdallani pidä paikkaansa. Ettenkö eläisi. Elän todella isolla E:llä.
Tietysti on eriasia mitä kukakin elämänä pitää.
Minulle toivo merkitsee sitä, että tiedän ja luotan eiliseen, tähän päivään ja tulevaisuuteen itse määritelemättä valmiiksi huomisen totuutta.
Minulle usko on myös jotain, joka syvällä sisällä, usko elämän tarkoitukseen, oli se mitä tahansa, tänään tai huomenna tai vuoden päästä. Ei sitä, että uskon johonkin käsitteeseen. Tai yrittäisin vääntää sitä johonkin muottiin ajatuksen voimalla.
Minulle rakkaus on syvästi jonkin näkemistä ja hyväksymistä, armoa sydämessä.
Siksi en voi olla pessimisti, koska olen kokenut elämäni aikana pettymyksiä ja tuskaa, mutta ne kuuluu kokonaiseen elämään ja on osa sitä. Eikä niitä tarvitse pelätä. Ne voivat olla seurauksia siitä, että mieli-haluni ei ole toteutuneet jossain hetkessä. Minusta halut on ihan jotain muuta kuin haaveet.
Haaveet, ne ovat minulle sama asia kuin unet. Tai hyvän elokuvan katsominen.
Se tässä tavassa elää on välillä tuotannut hämmennystä, että muiden on sitä kovin vaikeaa hyväksyä ja heille tulee suunnaton tarve saada minut kokemaan samalla tavalla kuin he itse. Oi miten monet 'saarnat' olen kuullut 'ajatuksen voimasta', päämäärien pakollisesta tarpeesta yms... Ja juuri noita leimoja tulee; pessimisti, silti vastaavasti realiteetion opitmisti, yms.
Sinänsä ongelma ei ole minun, vaan heidän.
Hirveä hätä päästä määrittelemään minun tapani jollain lailla 'huonoksi'(tai ei voi olla oikeasti totta tai mahdollista), ettei oma tapa vain mahdollisesti ala tuntua siltä, kun vertailee sitä omaani.