Itsekin voisin avautua tänne...
Mulla ja mun lapsuudenystävällä on välit alkaneet mennä jäihin ja ovat jo vaarassa katketa. Tutustuimme toisiimme joskus 4-5 -vuotiaina ja siitä eteenpäin olemme olleet kuin paita ja peppu: muksuina leikimme lähes päivittäin yhdessä, teininä järkkäsimme yhdessä bileitä, juoksimme keikoilla ja bileissä, kuntoilimme yhdessä useamman kerran viikossa, minkä jälkeen menimme leffaan ja syömään hyvin ravintolaan, ja tämän lisäksi juorusimme kaikesta maan ja taivaan väliltä puhelimessa semmoiset pari tuntia päivässä (porukat varmaan tykkäsivät kyttyrää puhelinlaskuista
). Silloin tuli jaettua kaikki ilot ja surut ja tuntui siltä, että meillä oli ihan erityinen, syvällinen, hauska ja kaverillinen suhde.
Sitten... Teini-iän ja aikuisuuden kynnyksellä tuli miesehdokkaat mukaan kuvioihin. mä tapasin silloisen poikaystäväni, josta tuli myöhemmin avomies ja nyttemmin hän on exä. Ystäväni tutustui exäni kaveriin ja muodostui kavereiden ja seurustelevien nelikko. Olimme tiivis nelikko, kävimme usein porukalla kaikissa riennoissa, paljon tuli koluttua ns. trendijuottoloita ja kuumimpia ravintoloita läpi. Yhteyksiä pidettiin puolin sun toisin, tapasimme tosi tiiviisti ja hurjan kivaa oli tuolloin...
...Kunnes aikaa vierähti, me hiukan vanhenimme ja arvomaailma muuttui ja/tai vakautui. Kun aloitin opintoni nykyisessä koulussa, mua ei enää kiinnostanutkaan trendikapakoissa kiertely ja pintaliitomeininki ylipäänsä: halusin jotain syvempää, aidompaa, rehdimpää kuin viimeisen muodin vaatteissa kiertely julkkisten suosimissa paikoissa. Tunsin, että aloin vieraantumaan tästä porukasta, tuntui siltä, että se syvällinen yhteys oli katkennut: tässä porukassa puhuttiin vaan menestyksestä ja siitä, kuinka hyvin asiat menevät. Pienille murheille ja ns. syvälliselle keskustelulle ei ollut enää sijaa. Ystäväni ei enää jaksanut jakaa murheita kanssani eikä halunnut kuulla, jos mulla oli jotain ikävää sydämellä - sen sijaan menestyksestä sai jauhaa loputtomiin. Aloin jättäytymään tästä porukasta, viihdyin paremmin koulukavereiden juhlissa, missä olin ja olen edelleenkin vakiovieras. Koulukavereiden seasta löytyi yksi tyttö, jonka kanssa olemme keskustelleet ihan kaikesta, myös niistä suruista. Hän kuuntelee, jos mulla on hankalaa, mä kuuntelen, jos tämä tyttö haluaa kertoa huolistaan - ja auttaa. Välilemme on muodostunut luottamuksellinen suhde ja yhden kerran ko. tyttö sanoikin, että olemme sielunsisaruksia, niin pelottavan samoja ratoja ajatukset juoksevat - olemme molemmat
, että ehkä jotain yhteneväisyyksiä on
Luokkakavereiden seasta löytyi myös yksi mies, jonka kanssa juttelimme usein yömyöhälle ihan kaikesta, haaveista, peloista, omista tunteista jne. Hänestä tuli varsin läheinen, huomasin, että välillä on muutakin sähinää kuin pelkkää ystävyyttä, myös mies vaikutti kiinnostuneelta. Olin tosin tuolloin toisessa suhteessa, tosin meillä meni exän kanssa jo päin persettä ja suhde veteli viimeisiään. Ensimmäinen opiskeluvuosi meni ristiriitaisissa tunteissa ("should I stay or should I go"-tyyliin), mietin että lähdenkö uuden miehen matkaan vai koitanko korjata tuolloista suhdetta. Olin jo pahasti stressaantunut kodin kireän ilmapiirin takia ja koska en enää viihtynyt aikaisemmin mainitussa piirissä, tunsin oloni tosi vieraaksi, koska olisin viihtynyt paremmin muualla, toisessa porukassa.
Ratkaisu tuli ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeisenä kesänä: mä ja exä erosimme yhteisestä päätöksestä viiden seurusteluvuoden jälkeen. Muutin pois asunnostamme. Suunnittelin, että olisin pysynyt exän kanssa kaverina, olimme eron jälkeen hetken yhteyksissä. Kunnes... Exä paljasti muutama viikko eron jälkeen, että hänellä oli suhteemme aikana ollut toinen nainen, joka on hänen nykyinen kihlattunsa. Se oli isku päin kasvoja! Etäännyin tästä porukasta, en halunnut olla yhteyksissä koko porukkaan. Kuulin vielä, että exäni nykyinen kihlattu on vielä ystävystynyt lapsuudenystäväni kanssa, ainakin jollain tasolla. Liikkuvat yhdessä jonkin verran ja käyvät ulkona.
Samana syksynä aloin seurustelemaan nykyisen kanssa, jonka kanssa olimme aloittaneet luokkakavereina (ylempänä mainittu miekkonen!), vain 3kk eron jälkeen, jolloin olin vielä aika hajalla. Ja haavoja parantelen edelleenkin. Olen jokusen kerran tavannut lapsuudenystävääni nykyiseni kanssa, tosin aina on pitänyt tehdä järjestelyjä, ettei exä ja nykyinen (ja minä) pääse kohtaamaan, mikä on varmaan vaikeuttanut välejämme. Ystäväni ja mieheni tulevat ihan hyvin juttuun, mutta ovat kyllä kuin eri planeetalta! Ystäväni aina niin trendikäs, mies taas maanläheisempi. Myös itse olen "maanläheistynyt" vuosien aikana. Enkä itsekään oikein viihdy enää tässä porukassa, välimme ovat niin pinnalliset ja tämä ex-asia hankaloittaa esim. tapaamisten järjestämistä.
Viime syksynä ystäväni kertoi, että hän ja miehensä menevät naimisiin. Häät ovat nyt kesällä. Olimme joskus muksuina jo sopineet, että olemme kaasot toisillemme sitten, kun menemme naimisiin. No, ystäväni ei sitten valinnutkaan mua kaasokseen. Osasyy on se, että exäni on ystäväni miehen bestman - ja meillä ei yhteistyö tulisi toimimaan sitten millään! Toisaalta ymmärsin hyvin ystävääni, toisaalta loukkaannuin hänelle verisesti. Sain kutsun polttareihin, mutta jätin menemättä - tietääkseni exäni nykyinen on mukana polttariporukassa enkä oikein halua tavata häntä (juu, olen pitkävihainen
). Tämä saattoi olla se ratkaiseva isku ystävyyden hautaamisessa, mutta toisaalta tuntuu siltä, että merkitseekö se mulle sitten miten paljon. Häihin olemme kyllä menossa.
Ystäväni on aina ollut menevää sorttia ja hänellä on laaja tuttavapiiri. Kun olen häneen yhteyksissä ja koitan järjestää tapaamisia (okei, no en ole ollut tässäkään kaikkein aktiivisin, mutta...), hänellä on aina jotain muuta tekemistä tai sitten hän ei edes vastaa puheluihini (olisko mahdollisesti vihainen välien kylmenemisen takia
). Tapaamme enää ehkä pari kertaa vuodessa. En jaksa olla se, joka aina on yhteyksissä ja koittaa sovittaa omat menonsa siten, että toiselle käy tapaaminen - on kuitenkin muitakin menoja. Olen jo antanut olla yhteydenpidon kanssa, toisaalta haluaisin puhua ystäväni kanssa asiat selviksi ennen kuin teen mitään ratkaisevaa. Tuntuu vain siltä, että elämme ihan eri maailmassa ja arvot eivät enää kohtaa tippaakaan. Jotenkin vain kaipaan jotain aitoa, syvällistä, avointa enkä niinkään pinnallista, über-trendikkäissä mestoissa bailaamista
Toisaalta en haluaisi jättää kaikkea kivaa ja hienoa, mitä meillä on ollut - toivon, että se kaikki palaisi ajan kanssa. Vaikka toisaalta tiedän, että asiat tuskin tulevat muuttumaan.
Kertokaahan omia mielipiteitänne näistä kuvioista - joko tänne tai yv:llä, olisi kiva kuulla muidenkin kommenttia!
