Jotenkin on jäänyt ehkä lapsuudesta sellainen "ruoka parantaa" fiilis kun äiti lohdutti minua usein laittamalla hyvää ruokaa ja tuomalla herkkuja.
Toi on niiiiiin harmillisen yleinen mielleyhtymä, luulisin että etenkin länsimaisessa yhteiskunnassa, mutta kenties muutoinkin. Kyllä meidät lähes kaikki on kasvatettu ajattelemaan, että "ruoka parantaa ja herkut lohduttaa", että masentuneena ja allapäin on oikeus sortua sellaiseen, minkä muuten ja normaalioloissa kieltää itseltään ymmärtäen sen olevan haitaksi terveydelle.
Tuossahan on periaatteessa kyse ihan viattomasta ja vilpittömästä läheisen, usein lapsen, huonon olon helpottamishalusta. Monelle äidille, isälle, mummille jne se tulee vieläpä ihan refleksin omaisesti, ilman sen kummempia syy-seuraus suhteita miettimättä. Ei sitä tule edes ajatelleeksi, että siinä voisi olla jotain haitallista ja että siinä samalla tulisi istuttaneeksi lapseensa mahdollisesti jossakin elämän vaiheessa vahingolliseksi muuttuvia mielleyhtymiä. Enimmäkseen tuo on kuitenkin opittu tapa ja yleisesti hyväksytty käyttäytymiskoodi, juttu, joka siirtyy automaattisesti sukupolvelta toiselle ilman, että kukaan välissä pysähtyy miettimään, millaisia kenties hyvinkin haitallisia vaikutuksia sillä voi olla.
Ruokahan on elämän perustarve ja edellytys, eikä sitä olisi hyvä leimata ja ehdollistaa noin voimakkaasti johonkin tiettyihin tilanteisiin ja fiiliksiin, koska se vääristää suhdettamme ruokaan ja antaa sille arvoja, joita siihen ei välttämättä olisi hyvä liittää. Paitsi että ruuan käyttäminen ja tarjoaminen lohdukkeena jo sinänsä voi jossakin vaiheessa osoittautua haitalliseksi toimintamalliksi, niin sillä voi olla kääntöpuolenaan se vaikutus, että ruokaa aletaan käyttämään paitsi hemmottelu/lohdutusvälineenä, myös rankaisu/itsekuritusvälineenä. Ja siinähän onkin sitten oivat ainekset kunnon syömishäiriön kehittämiseen.
Itse nyt pienen lapsen (ja kohta toisenkin) äitinä olen joutunut ihan tietoisesti miettimään noita asioita ja niiden laajempia merkityksiä. Tiedän, että joku varmasti ajattelee, että leivon tässä kärpäsestä härkästä, että annan tuollaiselle vähäpätöiselle asialle mielessäni suuremmat merkitykset ja mittasuhteet kuin olisi syytäkään. Ja onhan se totta, ettei kaikista ruualla lohdutelluista lapsista kasva syömishäiriöisiä, eikä edes ihmisiä, joiden suhde ruokaan on tavalla tai toisella vääristynyt. Enkä tietenkään väitä, että suklaapatukan salliminen itselleen mielipahassa jo sinänsä olisi maailman vahingollisin teko. Tottakai siellä taustalla pitää olla myös muita tekijöitä, taipumuksia ja luonteenpiirteitä, jotka edesauttavat sitten tällaisen mielleyhtymän kehittymistä haitalliseksi sairaudeksi ja vahingolliseksi toimintamalliksi. Mutta kuitenkaan asiaa ja sen mahdollisia vaikutuksia ei tulisi myöskään vähätellä ja sivuuttaa edes sen kummemmin ajattelematta, sillä otolliseen maaperään istutettuna tuo lohduttavan ruuan ideologia voi todella kehittyä joksikin varsin hankalaksi ja vakavaksi asiaksi.
Kun mietin omaa suhdettani ruokaan, painoon, minäkuvaan, itsetuntoon jne, niin kyllä siellä pohjalla yhtenä hyvin vaikuttavana tekijänä on juuri tuo ajatus, että ruoka lohduttaa ja parantaa. Kun olen masentunut, stressaantunut ja ahdistunut haluan lohduttaa itseäni suklaalla, sipseillä ja leivonnaisilla. Jos taas olen pettynyt itseeni tai koen epäonnistuneeni jossakin, ihmissuhteissa, työtehtävissä tms, saatan rangaista itseäni paastoamalla. Alitajuisesti ajattelen kenties silloin, etten ole tällöin ansainnut ruuan tuomaa lohtua ja parannusta. En ole koskaan kärsinyt varsinaisista syömishäiriöistä ja näin aikuisiällä mm. parantuneen itsetunnon yms ansiosta osaan jo mielestäni useimmiten suhtautua ruokaan järkevästi ja tasapainoisesti. Toisaalta tiedostan tämän kaiken olevan varsin pintapuolista ja riippuvaista omasta henkisestä hyvinvoinnista ja mieleni tasapainoisuudesta. Heikon hetken tullen sorrun helposti toistamaan niitä vahingollisia ajatusratoja ja käyttäytymiskaavoja; lohduttelen, rankaisen, kontrolloin.
Toivon kovasti, että itse osaisin vuorostani opettaa lapsilleni jonkin sellaisen vähemmän haitallisen ja vaarallisen tavan lohduttaa itseään ja toisiaan. Sellaisen, joka ei vääntyisi niin herkästi huonoksi asiaksi elämän aallokoissakaan, ei vaarantaisi terveyttä niissäkään tilanteissa, joissa tasapainon menettää helposti ja kohtuullisuuden unohtaa iisisti. Se on haaveeni, mutta toisinaan epäilen, voinko siinä onnistua. Se lohturuoka-juttu kun tulee niin selkärangasta, ettei sitä aina tajua itsekään. Itkevälle lapselle on niiiiin helppo luvata mehua tai pullaa, että paha mieli unohtuu. Hankalalta tuntuu löytää myös niitä hyviä ja käyttökelpoisia, ei-haitallisia "korvikkeita" lohturuualle.
Hmm...tässä nyt ei kauheasti tullut pohdiskeltua asiaa astrologian kannalta. Ehkäpä palaan siihen toisen kerran...
Niin ja Sign9 olikin jo ehtinyt väliin mielenkiintoisine, osittain vähän saman suuntaisinekin pohdintoineen, mutta menköön nyt tämäkin tällaisenaan ja paremmalla ajalla sitten kenties lisää...