eikös vahvuus piile loppujen lopuksi heikkoutemme tunnustamisessa?
Loistavaa nikki! (http://i125.photobucket.com/albums/p57/hymiot/4_19_3.gif?t=1163756932)
Olen pari päivää pähkäillyt ihan samaa. Miettinyt, että mikä on vahvuutta.
Kukaan ei varmaan pidä runsaita kuun neliöitä rikkautena, mutta olen (esim äitini kartasta) huomannut, että kun on ikää tullut, elämänkouluja käyty ja itsetuntemusta kasvatettu, ei mikään ulkopuolinen pysty enää tämmöiseen tervaskantoon.
Tosin pystyäkseen käsittelemään neliötään tms. täytyy kai omata sitä voimaa jo valmiiksi (edelleen äitiini viitaten:
,
)
Kuten tästä tekstistä ehkä huomaakin, ihailen äitiäni ja tämän voimaa suuresti.
on kuitenkin hänellä
, joten sitä herkkyyttäkin löytyy.
Voin hyvällä omallatunnolla kutsua itseänikin vahvaksi ihmiseksi. Aiennin lykkäsin vahvuuden tuon ykköshuoneen
-stelliumin piikkiin, mutta nyttemmin olen myös ajatellut voimakkaasti aspektoitunutta kuutani ja sen saturnisuutta.
Ehkä se oli jonkinlainen käännekohta, kun joskus tajusi, että herkkyys EI ole sama asia kuin heikkous.
Saattaa hyvinkin olla tuon plutonisuuden ja toisaalta saturnisuuden tekosia, että hyvin pitkään yhdistin nuo kaksi asiaa ja minkäänlaisen "heikkouden" hyväksyminen itsessään tai muissa on ollut aina vaikeaa. Pikkuhiljaa olen opetellut luopumaan tuosta ajattelumallista. (Siitä syystä varmaan sainkin tyttären, joka
,
ja
, siinä sitä on lapsi, joka on herkkä mutta järkkymätön.
Ihailen myös häntä...)
Mieheni on myöskin härkä (kerään jääräpäisiä ihmisiä ympärilleni) ja
, mutta vaikka hän tarjoaakin minulle tarpeeksi vastusta, enkä voi häntä missään tapauksessa heikoksi väittää, ei hänestä löydy sitä "kuun vahvuutta", mitä naisista...
Nämä nyt siis ihan tällaisia omakohtaisia kokemuksia.