En jaksanut - vielä ainakaan - lukea koko ketjua läpi, mutta haluan silti heittää tänne oman näkemykseni. Tosi mielenkiintoinen kysymys, vaikkei nyt välttämättä suunnattu juuri mun kaltaiselle, jonka parisuhde on vasta tapailuasteella. Mut me on kuitenkin tapailtu jo pari vuotta (jona aikana erottu n. viis kertaa
), ja sinä aikana on kuitenkin nähnyt toisessa hyviä ja huonoja puolia...
Meillä on ollu siitä ihana suhde, että alkuhankaluuksien jälkeen ne toisen hyvät puolet alkaa tulla esiin pikku hiljaa (huonot tuli heti alkuun), ja tuntuu että rakastun päivä päivältä enemmän. Rakkaani on tavallinen työtätekevä mies, hellä ja ymmärtäväinen (on kestäny multa vaikka mitä, kun oon epävarmuuksissani kiukutellut ja haukkunut häntä tosi rumasti
), hänelle vaatteet, ulkonäkö ja ikäero ei merkitse mitään, vaan pitää musta sellasena kuin olen. Tuntuu että hänen seurassaan saa olla oma epätäydellinen itsensä. Hän ei lirkuttele tunteista, ja niinpä tuntuu ihanalta, kun hän joskus sanoo jotain kaunista. Oikeesti tätä onkin hirmu vaikea kuvata sanoin, mutta oon alusta asti (eka tekstarista) tuntenut että hän on mulle se oikea. Kun on oltu erossa, oon ollu ihan hukassa, koska on tuntunut, etten ikinä löydä ketään toista, jonka haluaisin.
Oon ollut aina kärsimätön, odottanut että toinen on heti valmis kertomaan mitä haluaa jne. Tää suhde on näyttänyt mulle, miten ihanaa on edetä hitaasti ja varmistua päivä päivältä siitä, että tässä on se mitä haluan. Vasta reilun kuukauden oon osannut täysin luottaa (entinen suhde tuhos sen puolen minussa täysin), ja tuntuu käsittämättömän hyvältä, kun ei tarvitse koko ajan jännittää ja hermoilla, koska nähdään tai milloin tulee viesti. Viikot vaan menee, ja tekstarit tulee odottamatta, rakas ilmestyy oven taakse kaikki se hellyys silmissään, ja mä saan uskoa, että lopulta tää on totta
Mutta niin, mitä hänessä rakastan? Sitä tunnetta, että hänen seurassaan olen kotona.
