seuraava »

[metsätonttu]

Täällä on paljon keskusteltu avioeroista ja existä.

Kun en oikein osaa siihen sanoa juuta enkä jaata, niin otan aiheen siitä kyljestä.

Olen avioerolapsi aikoina, jolloin avioero oli skandaali. Se oli kauheaa aikaa! Mutta kiitän siitä, sillä aika nuorena opin ymmärtämään paljon asioita, joista muuten en olisi tiennyt mitään.

En usko, että nykyisten avioerojen yleisyys tekee lapsille sitä yhtään helpommaksi nykyäänkään.

Miten olette kokeneet olla lapsi avioerossa? Kumpi on syyllinen, isä vai äiti? Kumpaa olette tukeneet?

[Chandra]

Tämä ei ole ihan sitä,mitä kysyit,mutta vastaan kuitenkin.
En tiedä mistä olin edes avioeroista kuullut,niin harvinaisia olivat lapsuudessani.
Sen muistan kuitenkin,että pahin pelkoni lapsena oli,jos vanhemmat kuolee,tai eroaa.Näin sen melkein samana asiana.

Ei ole helpompaa nykylapsille.Muistan miten tuskallista oli jo kertoa asiasta ja vielä tuskallisempaa oli seurata nuorimmaiseni surua.
En aloittanut ainuttakaan vakavaa suhdetta,ennen kuin hän oli  muuttan ut jo kotoa.Ilmaisi,ettei halua minun seurustelevan.Isänsä ehti nähdä niin monen naisen seurassa eron jälkeen.

Hänellä on aina ollut ja on yhä,unelma perheestä,joka olisi tasapainoinen ja tavallinen ydinperhe.
Toivon sydämestäni,että hän sellaisen saa.

Erossa tärkeää on kuitenkin olla arvostelematta toista osapuolta lapsen kuullen.Kyllä he todellisen käsityksen saavat kun aikuistuvat.
Nyt Chandra laittaa suun suppuun,eikä tunge väärille alueille.

[the_planet]

Itse en avioerolapsena tehnyt isän ja äidin välille minkäänlaisia erotteluja. Vanhemmat erosivat, kun oli 5-vuotias. Asuin isän luona, vaikka ensin muutin äidin luokse, mutta halusin muuttaa pian isän luokse, koska kaikki kaverit asuivat siellä missä isäkin. Niin ja olihan äidin uudella miehellä tekemistä sen kanssa, etten äiteen luona sitten pidempään viihtynyt.

Molemmilla oli kuitenkin yhtä tärkeä rooli, joskin murrosiässä koin isän siinä mielessä kivempana, koska hän ei asettanut niin tiukkoja rajoja. Äidin luona kävin melkein joka viikonloppu, samassa kaupungissa kuin kuitenkin asui, yleensä menin sinne koska isällä oli ryyppyputki päällä.

En koskaan kokenut olevani jomman kumman puolella, vaan pikemminkin tilanteet aiheuttivat kallistumisen jompaan kumpaan suuntaan.
Eron syytä en ole koskaan oikein pohtinut. Molempien kanssa olen kyllä syistä jutellut, mutta joskus ihmiset eivät yksinkertaisesti vaan sovi toisilleen. En syyttänyt enkä syytä erosta kumpaakaan. Sinänsä oli hassua, että en ole hirvesti edes ajatellut sitä, että voi kumpa en olisi avioerolapsi. Kaikenlaisiin tilanteisiin kuitenkin sopeutuu.

Luulen, että suurin syy siihen miksi en ole kokenut elämääni jotenkin vaikeaksi on se, että eron tapahtuessa olin niin pieni. Toisaalta myös se, että isä ja äiti pystyivät jatkamaan edes jollain tapaa "kavereina", eivätkä näin näyttäneet "vihaa" toisiaan kohtaa minulle.

Tottahan se on, että se viha ja syyllistäminen mitä vanhempieni avioerosta kuitenkin syntyi kohdistettiin lähinnä äidin uuteen mieheen, ei kumpaankaan vanhempaani.

Tällä hetkellä en koe minkäänlaista ongelmaa vanhempieni avioerosta ja sen jälkeisestä vaivalloisesta elämästä. Olen niin tottunut elämään avioerolapsi-asian kanssa, enkä pidä sitä ollenkaan ihmeellisenä asiana. Voi kuulostaa oudolta, mutta joskus jopa olen onnellinen siitä, että elämäni on ollut haastavaa, eikä niin ruusuilla tanssimista kuin "normaalisti". Oikeastaan voi sanoa, että jos jossakin niin tässä asiassa olen onnistunut kääntämään häviön voitoksi 

[*Alkmene*]

Minunkin vanhempani erosivat kun olin 9-vuotias. Mielestäni se ei ollut silloin mitenkään harvinaista, joskaan ei ehkä niin yleistä kuin nyt. Jonkinlainen 'huonommuuden kuva' kuitenkin siihen aikaan liitettiin ennemminkin yksinhuoltajiin. Ei siis yleisestiottaen eroon ja eronneisiin, vaan nimenomaan ykisnhuoltajat ja heidän lapsensa olivat vähän 'sitä sun tätä' ja yh vanhemmalta vaadittiin varmaan todella paljon 'ulkoisia tuloksia' ollakseen edes jotenkuten 'hyviä' vanhempia.

En koe koskaan kärsineeni vanhempieni erosta, vaan vanhempieni huonolaatuisesta ihmissuhteesta. Siitä mitä heidän välillään oli ja jäi olematta. Sanotaanhan, että vanhempien suhde, on lapsen koti ja itse koen näin olevan.

En osaa siis myöskään syyttää (missään tapauksessa) erosta vain toista vanhempaa, vaan kyse on aina kahden ihmisen kohtaamisesta ja suhteesta. Olkoonkin sitten toinen osapuoli vain se, joka tuo johonkin ulkoiseen arvoasteikkoon tai mooraaliin heijastellen suhteen 'pahaa oloa' näkyville.

Itse olen myös eronnut avioliitosta, mikä ei ollut aivan helppo ero kaikkineen kommervenkkeineen.
Kuitenkin, meillä pohjalla oli syvä aito 'lupaus' (käsittäkää miten haluatte, siihen ei ole sanoja)  ja me lapsieni isän kanssa saimme suhteellisen nopeasti purettua suurimman surun, vihan ja pettymyksen tunteet, jotka avioliiton ulkoinen ja virallinen loppuminen tunnetasolla aiheutti ja nosti pintaan. (about vuosi)
Molemmilla oli/on myös niin syvä rakkaus lapsiamme kohtaan, että olemme osannneet löytää hienon, syvän yhteisen sävelen vanhempina, vaikka parisuhteessa emme sitä halunneet löytää enää.

Koen ainakin omien lapsieni kohdalla tämän rikkaudeksi. Heillä on kaksi hyvää rakastava ja huolehtivaa kotia. Ei mitään täydellistä, mutta kotia, jossa voi olla lapsi. Täysin erilaisia ihmisiä ympärillä molemmissa. Erilaisin arvoin ja historioin. Koen sen myös rikkaudeksi. Ainakin sen jälkeen, kun ymmärsin, että vaikka koen omat 'arvoni' arvokkaiksi itselleni ja haluaisin niitä tietysti lapsilleni myös 'siirtää', en kuitenkaan voi sanoa, että se on 'lapsieni totuus'. Näin he voivat itse rakentaa oman kokemuksensa ja kuvansa kahden erilaisen perheensä suojissa.

Tämmöstä... 

[Artemis]

Minäkin olen avioerolapsi. Olin hyvin pieni eron aikaan joten en siitä varsinaisesti kärsinyt mutta riitoja oli vuosia senkin jälkeen. Jos syypäitä pitää etsiä niin isäni vuoksi he erosivat.
Jouduin eron takia aikuistumaan hirvittävän aikaisin sillä äidin oli yksinhuoltajana pakko olla paljon töissä jotta tulemme toimeen joten olin nuorella iällä jo paljon yksin.

[Oikku67]

Olin jotakuinkin 14v. kun vanhempani erosivat. Olin odottanut sitä päivää,
välillä toivonut niin tapahtuvan, mutta silti salaa toivonut ettei niin kävisi
ja hiljaa pelännyt päivän koittavan.

En ikinä unohda kun isän laukut oli pakattuna ovella ja odotti minua koulusta ruoan kanssa,
puhuimme ja puhuimme (ainoan kerran elämäni aikana oikeasti) ja hän selitti
että syy ei ole minun. Vaan he "kasvoivat" äidin kanssa erilleen hiljalleen.
Se oli nuoren elämäni synkin päivä. Syytin kuitenkin itseäni, jos olisin tehnyt sitä
tai tätä, ollut kiltimpi tms. niin olisivat yhdessä..

Ensin syytin isää ja hänen juomistaan & naikkosia paikallisessa räkälässä..
Sitten äitiä kun raahasi isäpuoleni elämäämme sotkemaan.. "Vihasin" isäpuoltani
ensimmäisestä hetkestä ja kun kuulin että olivat tunteneet toisensa jo vuosikausia,
niin aloin halveksia äitiä.. Silloin romahti uskoni kestävään parisuhteeseen ja uskollisuuteen..
Oli vaikea käsittää miksi annetaan periksi, koska he eivät riidelleet
ja vaikka isä joi hän ei ikinä ollut ilkeä tms. Nyt tajuan että he kyllä tekivät
kaikkensa, mutta eri asiat olivat tulleet tärkeiksi heille..

Kaiken vihan/tuskan/surun/häpeän/pettymyksen hukutin viinaan. Ja niinpä räpiköin asioita
miettimättä vuoden kerrallaan.. Oli jotenkin "turvallista" olla ajattelematta ja siitäpä
kai jäi tämä surullisen kuuluisa "lakaisen murheet maton alle, niin niitä ei ole" -asenne.

En syytä äitiä ja isää juomisestani, he eivät todellakaan edes tajunneet mitä tapahtui
ja salasin kaikin tavoin tunteeni heitä kohtaan. Nyt olen käynyt asioita läpi selvinpäin
ja ymmärrän kaikkea paremmin.
Isäpuoleni kanssa "tein sovinnon" muutaman päivän ennen kuolemaansa.
(http://www.voimahali.fi/vh/images/smilies/hali_sydis.gif)Hänen "ansiostaan" minulla on maailman ihanimmat sisarukset joita rakastan
suunnattoman paljon. Vaikka meissä ei ole pisaraakaan samaa verta, niin rakkaampia
he eivät enää voisi olla.. ja ilman vanhempieni eroa he eivät ehkä kuuluisi lähipiiriini (http://www.voimahali.fi/vh/images/smilies/hali_sydis.gif)

Avioliitto ei todellakaan ole ollut haaveeni.. (ehkä salaa kuitenkin)
elämänvarrella ja sen vuoksi en ole edes hakenut sitoutuvaa sorttia olevia miehiä..
Ja sitten lipeää.. joten lopetan..

[Artemis]

Sama täällä Willow. Luulen että minäkään en tahdo naimisiin sen takia kun tajusin millaista se pahimmillaan voi olla, vaikka voihan parisuhdekin olla sellaista. Isäni on ollut useita kertoja naimisissa. Hän on suomen Elisabeth Taylor 

[Oikku67]

Luulen että minäkään en tahdo naimisiin sen takia kun tajusin millaista se pahimmillaan voi olla, vaikka voihan parisuhdekin olla sellaista. Isäni on ollut useita kertoja naimisissa. Hän on suomen Elisabeth Taylor 

Mäkin olen miettinyt juuri tuota ja sitten, että miksi sitä ei uskalla luottaa itse onnistuvansa
siinä missä vanhemmilla meni vikaan..
Kai ne ikävät asiat vaan jäi mieleeni niin syvälle etten saa niitä "nollattua".
Toki mun ainoa avioliito joka oli maanpäällinen helvetti, ei todellakaan
muuta ajatuksiani avioliiton ihanuudesta paremmaksi.

Hih, vai Elisabeth Taylor .
Minun isän ainoa oikea rakkaus on Kuningas alkoholi ja on sen kanssa tiiviisti
naimisissa..
Äitini taas ei osaa olla yksin, seurustelee mukavan miehen kanssa ja on tyytyväinen.
Sinkkuna tovin ollessaan hukutti itsensä työhön..

Kumpaa olette tukeneet?

En kumpaakaan.. mutta eivät hekään tukeneet omilta "kiireiltään" minua.
Hups, kuulostaapa kylmältä touhulta.. mut näin se oli 

[Artemis]

Minunkin isä tykkää kyllä kuningas alkoholista, toisena rakkautena on lukuisat naiset  : Mutta kyllä isäni osaa hyvä tyyppi olla, selvinpäin ollessaan 
Äitini on ikisinkku  Toivon että hän löytäisi vihdoinkin rinnalleen miehen, sillä tiedän hänen sitä toivovan itsekin. Kai häneenkin on jäänyt pelot vaikka avioerosta on jo yli 20-vuotta.

[*Kide*]

Avioerolapsi täällä myös, tosin olin niin pieni etten muista itse eroa 
Toisinaan mietin, että olisi ollut parempi etten olisi ikinä tiennyt biologisen isäni puolta, koska sain isäpuolen joka kyllä hoiti homman mallikkaasti ja sisaruksia. Tosin biologisen isän puolta sain ulkonäköni ja muutamia varsin merkitäviä luonteenpiirteitä, joita itse arvostan  Tuo alkoholi on syy miksi toisinaan en tahtoisi tietää mitään siitä suunnasta! 

Voi kumpa tuo alkoholismi joskus voitaisiin hoitaa, tai edes siihen sairastuneet tajuaisivat sairastavansa... Tiedän AA-kerhoja on ja moni on irtipäässy, mutta tarkoitan "hoitamisella" tuon juomispakon mekanismin ymmärtämistä ja sitä kautta henkilöiden auttamista pois kierteestä. Kuinkahan monta kertaa sitä on rukoiltu...? Ja kuinka monen henkilön toimesta ja puolesta...? 

[kultainen sulka]

En itse ole avioierolapsi, mutta molemmat lapseni ovat.Olen siis vain "sivusta seurannut" lasteni käyttäytymistä.

Ensimmäisen kerran erosin kun lapsi oli 3-vuotias. Lapsi ei silloin tietenkään ymmätänyt paljon. Oli ikävä äitiä kun oli isän luona ja taas toisinpäin. Isä on aina ollut hyvä isä ja uhrannut kaikkensa lapsensa eteen.
Lapsi ei ole joutunut "valitsemaan" kumpaakaan, vaan on voinut olla molempien luona aina tilanteen mukaan.
Vanhempana hän käänsikin eron hänen "edukseen" kun alkoi ymmärtää, että hänellä on edelleen äiti ja isä.
Nautti siitä kun saa täyden huomion ollessaan jommankumman luona.
Kehui koulussa että hänellä on monta kotia (isä silloin ulkomailla töissä), äidin koti, mummola, iskän koti Suomessa ja iskän koti ulkomailla.
Eli ensimmäinen lapseni ei ole kärsinyt ainakaan kovin pahasti erostamme.

Nyt kun olen eromassa tällä hetkellä nykyisestä suhteesta  on tyttäreni pahassa murros-iässä.
Lapsi käy kaameata taistelua siitä kumman puolella olla. Yrittää ymmärtää asioita molempien kulmasta, muttei kuitenkaan ymmärrä.
On aika-ajoin hyvin sulkeutunut ja toisinaan kaikki purkautuu raivolla ja itkulla. Käy kovaa kamppailua itsensä ja asioiden kanssa. Kärsii tosi paljon.
Vanhempi lapseni yrittää myös hänelle selvittää asioita hänen näkökulmastaan, mutta "hän noukkii vain sieltä ne mitkä haluaa".

Varmasti jos lapsi on isompi ja ymmärtää jo jotakin niin kaikki eroon liittyvä tuottaa tuskaa ja kysymyksiä, etsitään syitä ja syyllisiä.
Toivon vaan että lapsi ei koskaan ala syyttämään itseään vanhempien erosta. Olen joskus kuullut että on sellaisiakin tapauksia.

Kaikilla lapsilla vanhempien ero ei välttämättä vaikuta negatiivisesti omaan aikuisuuteen, koska kyllä lapsikin kokee helpotusta jos "pääsee riitaisata kodista" rauhallisempaan.

Ja varmaan eniten tulee vaikuttamaan se, miten eron jälkeen vanhemmat hoitavat lapsen asiat.
Jos lapsi kokee, että häntä kuitenkin rakastetaan eronkin jälkeen yhtä paljon ja hän saa tasapuolisesti molempien vanhempien aikaa, niin varmasti lapsi siitä jollakin tavalla eteenpäin selviää. Kuin että aletaan riitelemään ja tappelemaan jokaisesta lapseen liittyvästä asiasta, siitä ei hyvä seuraa ja lapsi kokee silloin itsensä "syylliseksi".

 

[metsätonttu]

Erossa tärkeää on kuitenkin olla arvostelematta toista osapuolta lapsen kuullen.Kyllä he todellisen käsityksen saavat kun aikuistuvat.
Nyt Chandra laittaa suun suppuun,eikä tunge väärille alueille.

Näin sen tulisikin olla. Uskon että kuten sinä Chandra, monet vanhemmat osaavat ottaa lapsetkin huomioon ja ymmärtää miten heillekin se on vaikeaa. useimmiten molemmat vanhemmat ovat eron partaalla niin loppuun uupuneet, etteivät jaksa.

Silloin oli vaikea SAADA eroa. Muistan, että äiti joutui jopa arvioimaan isää 'hulluksi' saadakseen eron. Se oli surullista.

[metsätonttu]

Tällä hetkellä en koe minkäänlaista ongelmaa vanhempieni avioerosta ja sen jälkeisestä vaivalloisesta elämästä. Olen niin tottunut elämään avioerolapsi-asian kanssa, enkä pidä sitä ollenkaan ihmeellisenä asiana. Voi kuulostaa oudolta, mutta joskus jopa olen onnellinen siitä, että elämäni on ollut haastavaa, eikä niin ruusuilla tanssimista kuin "normaalisti". Oikeastaan voi sanoa, että jos jossakin niin tässä asiassa olen onnistunut kääntämään häviön voitoksi 

Kiitos Planet! Näin sen tulisikin olla, häviö elämän arvokkaaksi kokemukseksi, jossa on oppinut elämässä selviytymistä kaaoksen keskellä.

[metsätonttu]

Jonkinlainen 'huonommuuden kuva' kuitenkin siihen aikaan liitettiin ennemminkin yksinhuoltajiin.

Sanotaanhan, että vanhempien suhde, on lapsen koti ja itse koen näin olevan.

Molemmilla oli/on myös niin syvä rakkaus lapsiamme kohtaan, että olemme osannneet löytää hienon, syvän yhteisen sävelen vanhempina, vaikka parisuhteessa emme sitä halunneet löytää enää.

Koen ainakin omien lapsieni kohdalla tämän rikkaudeksi. Heillä on kaksi hyvää rakastava ja huolehtivaa kotia.

Kiitos Mirjam, poimin tuosta hienoja näkökohtia.

Vaikka sitä ei ihan 'ääneen' lausuta, niin olen kasvatusalalla ollessani huomannut tuon vähättelevän ja lapsia kohtaan säälittelevän sävyn yksinhuoltajista ja 'rikkonaisista' perheistä.

Itsekin olen kokenut rikkautena, että on monta isää ja äitiä, uusia siskoja ja veljiä. Mutta nämähän ovat asennekysymyksiä ja riippuvat hyvin paljon siitä, miten on pystynyt purkamaan tuskan. Että ei ole jäänyt katkeruutta.

Tuo kaunis ilmauksesi "vanhempien suhde on lasten koti". Siihen sisältyy hyvin paljon. Myös se lapsen suuri kasvunympäristö. Tänä päivänä minä myös laajentaisin tuota sanaa 'vanhemmat' sillä nehän voivat olla hyvinkin erilaisia suhteita tänä päivänä. Ja usein olemme todenneet että välttämättä eivät juuri ne biologiset vanhemmat ole lapselle niitä 'parhaita'.

Itse olin kuitenkin suuresti helpottunut, kun pääsin riitaisesta ilmapiiristä ja asuntoero oli selvä. Suuri huokaus tuskankin keskellä!

[metsätonttu]

Jouduin eron takia aikuistumaan hirvittävän aikaisin sillä äidin oli yksinhuoltajana pakko olla paljon töissä jotta tulemme toimeen joten olin nuorella iällä jo paljon yksin.

Koitko aikuistumisen vaikeana? Kuinka paljon kaipasit olla vielä huoleton lapsi?