seuraava »

[metsätonttu]

(http://www.voimahali.fi/vh/images/smilies/hali_sydis.gif)Hänen "ansiostaan" minulla on maailman ihanimmat sisarukset joita rakastan
suunnattoman paljon. Vaikka meissä ei ole pisaraakaan samaa verta, niin rakkaampia
he eivät enää voisi olla.. ja ilman vanhempieni eroa he eivät ehkä kuuluisi lähipiiriini (http://www.voimahali.fi/vh/images/smilies/hali_sydis.gif)

Minä olin samanikäinen. Sinä toki olet käynyt läpi kaiken raskaamman kautta, mutta tänään varmasti ymmärrät monia muita saman kokeneita paljon paremmin.

Minä yritin olla urhoollinen koko kauhean prosessin ajan. Vasta sitten kun ajoin muuttokuorman perässä pyörällä kaupunkiin, tapahtui pieni episodi, jonka ansiosta purkauduin. Nimittäin olin luvannut katsoa muuttoauton (lava-auto) perässä ettei mitään tipu lavalta. Yksi laatikko oli avautunut ja kuopan kohdalla siinä oleva peltinen korurasiani lensi tien poskeen. Pysähdyin sitä kauhuissani katsomaan. Se oli saanut pari kolhua kylkeen. Muuten ehjä.

Mutta siinä itkin itkuni tien varressa kolhiintunut korurasia sylissäni.

Itkin nytkin kun kerroit sisaruksistasi. 

[Irish]

Minä en ole avioerolapsi, vaan olen lapsi joka toivoi että vanhemmat eroaisivat, mutta eivät ne ikinä eronneet...

Vanhempani vain riitelivät, varsinkin äitini käyttäytyi tosi lapsellisesti. Hän nalkutti isälle joka hemmetin asiasta ja näin miten se sattui isään vaikka hän vahvana ihmisenä vain naurahti ivailuille eikä lähtenyt mukaan. Hän pysyi aina reiluna.

Jossakin vaiheessa isä ilmeisesti petti äitiä, äiti ainakin huusi isän perään hänen lähtiessään työmatkalle "mee sitten sen naises luo!"...

Lukemattomat kerran sulkeuduin huoneeseeni jopa koko päiväksi kun en halunnut kuunnella sitä huutoa, en halunnut kuunnella sitä vihamielistä hiljaisuutta, enkä nähdä äidin vihaisia kädenliikkeitä hänen tiskatessaan tai isän surumielistä huokausta.. Tuntui että se oli minun syytäni! Olin toivoton, kun en tiennyt mitä olisin voinut tehdä!

Heidän huonot välinsä johtuivat ehkä siitä, että isä ei ollut niin kovin fyysinen, ei halaillut äitiä tms. mitä äiti olisi tarvinnut... Niinpä äiti katkeroitui siitä. Hän yritti halailla isää ja kyllä isä sitten halasikin, muttei tehnyt omasta aloitteestaan mitään. En nähnyt meillä kotona ikinä naisen ja miehen välistä rakkautta, vain ja ainoastaan henkistä rakkautta. Isä oli järkevä ja henkinen ihminen, huolehti perheestä hyvin konkreettisella tavalla ja oli mitä rakastavin ja opettavin isä. Hän matkusteli paljon, äiti taas ei ikinä käynyt missään ja oli jotenkin vankina kotona, eikä edes halunnut ulos talosta, ei olisi pärjännyt ilman isää taloudellisesti...

Vuosi ennen isän kuolemaa isä ja äiti löysivät toisistaan parhaat ystävät, hehän olivat sielunkumppaneita, ei muuten kaksi niin erilaista ihmistä voisi olla yhdessä. meillä oli silloin hyvä olla kotona. Se aika on hyvin lämpimänä muistoissani, ainutta aikaa joka on kotona ollut turvallista, on tuntunut että kaikki eivät yrittää satuttaa toisiaan vaan ollaan perhe. 

Vaikka äiti on aina ollut isää ailahtelevaisempi ja tunteellisempi, on hän sisimmässään hyvin voimakas. Isä taas on ulkoisesti ollut vahva mutta ilmeisesti hän oli hyvin hyvin herkkä näyttämättä sitä ulkopuolelle. Minun teoriani on, että jos äiti ja isä olisivat eronneet, ei isä oli sitä kestänyt vaan olisi ratkennut ryyppäämään. Äiti olisi kestänyt. Isä tarvitsi henkistä tukijaa, vierellä kulkijaa, vaikkakin vaatimattomamman oloista kuin mitä hän itse oli, jotta hän jaksoi olla se lämmin, kunnianhimoinen, rohkea, uudistushenkinen ihminen niin yksityiselämässään kuin julkisesti.

Tällä palopuheella haluan ilmaista sen, miten kiitollinen olen äidilleni, hän suoritti tehtävänsä paremmin kuin kukaan muu olisi voinut.

Olen heidän karttojaan jonkin verran pähkäillyt, mutta tämä "teoria" tuli suoraan sydämestäni. Äitini on hieno ihminen, haluan sen sanoa, vaikka hänestä olen pahojakin asioita puhunut.

Kiitos. 

Anteeksi, meni ehkä vähän ohi aiheen!! 

[metsätonttu]

Lapsi käy kaameata taistelua siitä kumman puolella olla. Yrittää ymmärtää asioita molempien kulmasta, muttei kuitenkaan ymmärrä.
On aika-ajoin hyvin sulkeutunut ja toisinaan kaikki purkautuu raivolla ja itkulla. Käy kovaa kamppailua itsensä ja asioiden kanssa. Kärsii tosi paljon.

Hienoja asioita otat esille! Mutta tuo lapsesi taistelu ja purkaukset näen hyvinäkin asioina. Itse (ehkä pahimman murroksen kuitenkin ylittäneenä) valvoin yöt ja mietin, rukoilin isän puolesta, jonka pelkäsin tekevän jotakin itselleen jätettynä, hyljättynä. Siis pelkäsin kamalasti. Sairastuin pahaan anemiaan, uskon että osin ahdistuksesta, en syönyt kunnolla enkä nukkunut. Onneksi oli asioita, joista sain tukea ja opin ymmärtämään molempia vanhempia.

[Oikku67]

Mutta siinä itkin itkuni tien varressa kolhiintunut korurasia sylissäni.

Minä itkin juuri, kun luin kolhun saaneesta korurasiastasi..
Rasia sai sinun urheutesi takana piilossa olleet kyyneleet vapautumaan, hyvä niin.. 

Metsätonttu, KIITOS tästä aiheesta täydestä (http://www.voimahali.fi/vh/images/smilies/hali_sydis.gif) tämä sai taas
minussa uusia voimavaroja asioihini nähden avautumaan.

[Irish]

Ja kehtaan vielä jatkaakin tätä romaaniani!!

tarkoitukseni oli siis sanoa, että se mikä tuntui epäreilulta, olikin onni.. Olen suurenmoisen tavattoman onnellinen etteivät he eronneet. En olisi kasvanut näin vahvaksi jos en olisi

joutunut käymään sitä läpi tuolla tavalla.. Jos he olisivat eronneet, olisi se ollut pois minun ja isäni yhteisestä ajasta, koska vaikka isä aina sanoi, että muuttaisin hänen kanssaan pois, olisin silti varmaan jäänyt kotiin ihan koulun ja kavereiden takia...

Minä haluan itse ehjän perheen. Niin kuin me kaikki varmaan. Se on minun suurin ja kaunein unelmani. Haluan yli kaiken että lapseni näkevät että vanhemmat rakastavat toisiaan, tekevät asioita yhdessä, eivätkä käytä lapsia pelinappuloinaan.

[metsätonttu]

vapauden tunne on päällimmäisenä muistissa.
   

Tuon vapauden tunteen kokevat varmasti tietyllä tavalla kaikki osapuolet, ainakin jos siihen liittyy noinkin vaikea asia kuin alkoholi (varmaan suurin eron syy).

Siksi säälin enemmän niitä perheitä, jossa tuo kamala ahdistus on aina päällä (monesti kulissien vuoksi), kuin perheitä, jotka tekevät muutoksen (ero usein) pyrkiessään suuntaamaan parempaan. Ei avioliiton mielestäni pitäisi olla niin 'pyhä' että sitä tekopelillä yritettään pystyssä pitää. Ja mitä on pyhä muuta kuin illuusio!  

[metsätonttu]

Tällä palopuheella haluan ilmaista sen, miten kiitollinen olen äidilleni, hän suoritti tehtävänsä paremmin kuin kukaan muu olisi voinut.

Kiitos palopuheestasi! Olet oppinut 'läksysi' lapsena olemisesta ja kasvatat nyt viisauttasi. Olet löytänyt vaikeuksista valopuolen! 

Ja yhdistitpäs sujuvasti kartatkin muuten niin ei-astrologiseen aiheeseen!

[kultainen sulka]

Juuri eilen sain puhuttua ensimmäistä kertaa eron jälkeen lapsen isän kanssa tästä asiasta. 

Miten toimia, että lapsi kärsii mahdollisimman vähän.

Sain nimittäin laakin, kun isä soittelee lapselle ja yrittää saada lasta ymmätämään miksi hänellä on uusi nainen. 
Ei 14-15 vuotias vielä ymmärrä aikuisten maailmaa ja varsinkaan heti uutta äiti/isäpuolta hänen elämässä.
Paras on nyt antaa ajan kulua.


Yritin selittää isälle, että pitää nyt toistaiseksi ne omat naisjuttunsa poissa lapsen hartioilta kun muutenkin on niin vaikea aika.
Ja että loppupelissä lapset eivät kuitenkaan päätä meidän aikuisten tulevista suhteista.
Tuntuu että isä hakee lapsen hyväksyntää tälle uudelle suhteelle ja sitähän ei toisiaankaan noin vain tule. Ihan turha kaataa murheitaan lapsen niskaan!

Lapsi on myös alkanut kuvitella, että hän voi pompottaa meitä mennen tullen.
Tästä myös olen lapsen kanssa keskustellut paljon. Olen kertonut, että minä en ole tehnyt kenellekkään mitään pahaa ja että minulla ei ole yhtään mistään huono omatunto. Sen takia ainakaan minä en aio pomppia lapsen pillin mukaan häntä jostakin "hyvittääkseni".

Eli kotona on edelleen kodin säännöt ja systeemit. Mitään "lahjuksia" ei heru tai tule lisää tietokoneaikaa, "taksikyydityksiä" kouluun ja muualle puhumattakaan mistään erkois-oikeuksista.
 Kaiken lapsi kuitenkin käyttää tällaisessa erotilanteessa hyväksi, mitä vain saa päähänsä, koska kuitenkaan ei ole tyhmä...Yrittää isällä ostattaa kaikenlaista vain, että isä sillä todistasisi välittävänsä lapsestaan...Ja siihen useat isät retkahtavatkin.
Kyllä se yhdessä oleminen täytyy olla jotakin ihan normaalia arkielämää eronkin jälkeen.

Onneksi saimme nyt isän kanssa edes tästä asiasta keskusteltua.
Ja sovimme, että yritämme pitää nyt molemmissa päissä suunilleen samat säännöt.
Aika näyttää miten se tulee toimimaan.

[eppana]

Olen avioero-lapsi. Oikeaa isääni en tunne, hän on tabu, josta ei puhuta. Isäpuoli ilmestyi kuvioon kun olin 3 ja naimisiin menivät pakosta-koska siihen aikaan ei avoliittossa saanut työsuhde-asunnossa asua.. .Tämän äitini pomo sanoi hyvin suoraan.

Elämästä tuli jatkuvaa viinan juontia ja ainaisia tappeluita. Jossa fyysinenkään väkivalta ei ollut vierasta. Minä pienenä syytin itseäni.
Maailma näytti siltä, että olen jossain taustalla, minulla ei ollut väliä.

Loppuhuipennus tuli kun isäpuoli alkoi olla viikkoja poissa työmatkoillaan, vaikkei ammatin puolesta voinut edes siihen vedota (tyyliin lähikaupan kassa..) ja kun oli kotona, oli jääkaapissa hänen ruokiaan-oikeesti nimi päällä, ja auta armias jos palan leipää söit..
Ja lopulta hänen puoleltaan sängystä löytyi kihlasormus..
En pysty edes kuvittelemaan äitini tunteita, kyseessähän oli aviomies!

Eron jälkeen n. vuosi meni hyvin. sitten alkoi taas todella raju ryyppääminen ja masentuneisuus.
Voisi sanoa, että olen ollut koko elämäni yksin

Ei siis ihme ettei parisuhde kohdallani onnistu, koska en tiedä normaalia miehenmallia, en tiedä mitä on oikea ja terve rakkaus.

Löysin yhdestä kirjasta kohdan, joka on avannut silmäni äitisuhteeseeni
" Omasta itsestäsi ja onnellisuudestasi vastuussa oleminen antaa suuren vapauden lapsille, jotka ovat tunteneet syyllisyyttä ja vastuuta masentuneisuudestasi (kuten he aina tekevät). Lapsi ei koskaan voi päästä tasapainoon eikä tunne maksaneensa velkaansa, kun vanhempi on uhrannut elämänsä, onnensa, tyytyväisyytensä lapsen tai perheen hyväksi. Nähdessään vanhempansa hyväksyvän elämän lapsi tuntee saavansa luvan tehdä samoin, aivan kuten vanhemman kärsimyksen näkeminen antaa lapselle kuvan, että elämä on pelkkää kärsimystä."

Tajusin, että olen kantanut mukanani "oikean elämän mallia", jossa avioliitto on pelkkää kärsimystä ja eron jälkeen elämä on pelkkää tuskaa, jossa mielekkyyden perään ei huudeta.

Surullista, mutta totta..

[Artemis]

Jouduin eron takia aikuistumaan hirvittävän aikaisin sillä äidin oli yksinhuoltajana pakko olla paljon töissä jotta tulemme toimeen joten olin nuorella iällä jo paljon yksin.

Koitko aikuistumisen vaikeana? Kuinka paljon kaipasit olla vielä huoleton lapsi?

En ole koskaan ollut huoleton lapsi..
Ensi alkuun vanhemmat riitelivät ennen eroaan, olin neljä kun he erosivat. Heräsin yöllä riitoihin.
Eron jälkeen olin paljon yksin äitini ollessa töissä. Isä oli siihen aikaan kiinnostunut muista asioista enemmän kuin lapsista.
Nyt kun ajattelen taaksepäin niin en muista että olisin koskaan ollut "lapsi" niinkuin lapsen pitäisi saada olla, ilman aikuisten murheita.
Ja sydämestäni toivon että olisin saanut hieman toisenlaisen lapsuuden, ehkä olisin erilainen ihminen silloin. Mutta toisaalta ehkä minun pitää olla tälläinen 
Olin jo neljä vuotiaana iltaisin yksin kotona.
Äitini on todella ihana ihminen ja muistan keskustelun kun äiti kysyi minulta että miltä minusta tuntuu jäädä yksin kotiin. Sanoin vain että ei se haittaa, kyllä minä pärjään. Olin aina huolissani enemmän vanhemmistani ja yritin antaa äidille aina kuvan että pärjään jottei hänestä tuntuisi pahalta. Vaikka kyllähän hänestä tuntui pahalta jättää minut yksin mutta ruokaa oli pöytään saatava.
Olen lapsesta saakka tuntenut valtavan suurta suojelunhalua äitiäni kohtaan vaikka senhän pitäisi olla toistepäin 
Jos jonain päivänä saan omia lapsia niin aion pitää huolen siitä että he saavat rauhassa kasvaa ilman että heidän pitää lapsesta saakka kantaa huolta vanhemmistaan tai muistakaan aikuisten asioista.

[Irish]

Nyt kun ajattelen taaksepäin niin en muista että olisin koskaan ollut "lapsi" niinkuin lapsen pitäisi saada olla, ilman aikuisten murheita.

Voi tämä kuulostaa niin tutulta Artemis! Vaikka olenkin aina ollut sellainen vipeltäjä ja vekkuli, olen aina se joka loppuviimein ottaa vastuun kaikesta jos kukaan muu ei halua... Usein monet aikuiset sanovat että luulivat minua vanhemmaksi käytökseni perusteella. Olin lapsena hyvin hillitty ja totinen ja olen vieläkin vieraampien ihmisten seurassa. Luulen että perheolot ovat muovanneet minut sellaiseksi. En osaa oikein näyttää tunteitani.

[Artemis]

Nyt kun ajattelen taaksepäin niin en muista että olisin koskaan ollut "lapsi" niinkuin lapsen pitäisi saada olla, ilman aikuisten murheita.

Voi tämä kuulostaa niin tutulta Artemis! Vaikka olenkin aina ollut sellainen vipeltäjä ja vekkuli, olen aina se joka loppuviimein ottaa vastuun kaikesta jos kukaan muu ei halua... Usein monet aikuiset sanovat että luulivat minua vanhemmaksi käytökseni perusteella. Olin lapsena hyvin hillitty ja totinen ja olen vieläkin vieraampien ihmisten seurassa. Luulen että perheolot ovat muovanneet minut sellaiseksi. En osaa oikein näyttää tunteitani.

Minuakin aina sanottiin pikkuvanhaksi lapsena. Tosin olen luonteeltani sellainen että innostun asioista kuin lapsi, eli kyllä minulta lapsenmielisyyttäkin löytyy  Mutta kun ajattelen lapsuutta niin sellaista huoletonta lapsuutta ei oikein ollut. Otin paljon vastuuta jo lapsena, mm. itsestäni. Olin aina tosi vastuuntuntoinen, kuljin mm. tarhasta kotiin usein yksin, mikä ei varmaan tänä päivänä olisi edes sallittua 

[Tess]

Hmm... Lapsuus.

Itse muistan sen onnellisena kyllä... Eivät eronneet, eivät ole vieläkään. Vaikka olisi pitänyt silloin heti. Isä sairaalloisen mustasukkainen ja kova viinankäyttäjä. Pienenä meillä oli aina talo täynnä sen kavereita ryypiskelemässä. Se oli normaalia, en osannut ottaa sitä pahasti, enkä vieläkään muistele katkeruudella. Oli väsy koulussa ja öisin saattoi vi****aa kun ei nukahtanut melulta. Aamulla katseltiin sisarusten kanssa piirrettyjä, setien kuorsatessa sohvilla ja lattioilla  Meillä oli silti normaali perhe-elämä. Eivät mitään alkoholisteja olleet mielestäni silloin, huolehtivat meistä hyvin ja ruoka-aika oli samaan aikaan joka päivä. Äiti oli kotona kielivaikeuksien takia. Turvallista siis. Mutta se, kun vanhemmat eivät ole onnellisia, on pahin tunne mitä lapsi voi kokea. Isä oli tosi ilkeä äitiä kohtaan ja kohteli tätä tosi huonosti, kuulin kaiken. Veitsetkin heiluivat tappeluissa. Kerran isä iski nyrkkinsä kaikkien ovien läpi koko talossa. Olin vanhin lapsi neljästä, joten tottakai olin se vahvin myös. Ja tiesin tehtäväkseni pelastaa äiti mahdollisimman pian. Aikeenani oli suuntautua 15-vuotiaana yläasteen jälkeen työelämään ansaitakseni paljon rahaa, jotta saisin äidin ulos sieltä. Vuodet 15 ja 20 välillä oli aika rankat kun tajusin etten kyennytkään siihen . Syyllisyys oli valtava. Rupesin reagoimaan äitini suruun suuttumalla, ja tapeltiin aina. Olin hänelle vihainen heikkoudestaan, ja käskin eroamaan, jos kert on niin rankkaa elämä. Vieläkin ensireaktioni on tämä... Suutun, kun äiti itkee tai juo tai on muuten onneton. Jotain kohtaamisen pelkoa kai.

Vaikka isä onkin sairas ja tyypillisen suomalainen mies joka ei puhu eikä pussaa, uskon johonkin parempaan. Että itse saatan kuitenkin löytää sen onnellisen parisuhteen, jossa asioista voi puhua ennen kuin ne kärkjistyy. Toisaalta viime suhteessa huomasin käyttäytyväni kuin äiti. Automaattisesti pidin miestä ikävänä olentona, ja kaikki meidän ongelmat johtuivat siitä kuin mieheni oli niin tyypillinen mies. Miesvihaa löytyy siis valitettavasti. Tietynlaista marttyyriuttakin löytyy. Näin voi halveksia miehiä vielä enemmän, kun ei ne mistään tajua mitään. Mutta tiedän että suurin työ on nyt käytävä itseni kanssa. En halua jäädä näihin käytösmalleihin ikuisiksi ajoiksi. Luotan elämään ja koitan luottaa miehiin. Annan äidin ja isän elää omaa elämäänsä, selvitköön siitä tai ei. En halua sekaantua enää... vielä ainakaan. Ehkä sitten kun oikeasti kykenenkin auttamaan.

[metsätonttu]

Kiitos avoimuudesta kertoa kokemuksista, joista monista varmaan lukijatkin, nekin jotka eivät tohdi kertoa, saavat tukea ja löytävät hengenheimolaisia!

Tuo lapsen turvattomuus ja samalla pakonomainen tarve olla 'aikuinen' ja vahva kasvattaa meistä kaikista jollakin tapaa myös viisaita, mutta uskon myös että läpi elämämme kannamme sitä 'pientä ahdistunutta lasta' mielissämme.

Vaikka uskon, että selvisin positiivisesti sitkeäksi ja laajakatseiseksi näiden asioiden tiimellyksessä, niin kyllä se tietynlainen yksinäisyys on aina väliin tuntunut. Varsinkin silloin, kun 'ilakoivana' kulkurina kuljin siellä sun täällä maailman rantoja, eikä ollut sitä 'oikeaa kotia' tulla. Oli vähän niin kuin äidin perhe ja isän perhe. usein vietin yksinäisiä jouluja ihan sen vuoksi, että tunsin että heidän perheensä tarvitsee sen ihan oman joulun.

Toivon siksi, että kaikki liian äkkiä lapsuutensa menettäneet löytäisivät sen turvallisen kainalon, jossa voi olla hyvällä mielellä.

Minä onneksi sellaisen löysin, ja olen saanut siinä luovaa puoltani vahvistaa. Myös se, että nyt kun lapset ovat maailmalla, olen hyvin ylpeä ja onnellinen, että heillä on se oikea koti tulla ja olla siten kuin heistä tuntuu. Ja kas kummaa, kuinka he ovatkaan oppineet sitä arvostamaan. Toinen kerran tokasi, että 'tiedätkö äiti, että me olemme superperhe tällä kylällä'. Hän tiesi kavereittensa kotielämästä enemmän kuin minä. Valitettavasti se erotragedia on ollut aivan hirmuista täällä.

Jotta ette luule liikoja, rakastuin mieheen, joka oli melkein kaksi kertaa minua vanhempi. Joten nyt valmistaudun 'eräänlaiseen surulliseen eroon' hänen heiketessä ja sairastellessa yhä enemmän. Sekin vie voimia.

Mutta isä kuoli vieläkin katkerana, että äiti jätti. Ja äiti kuoli koskaan tervehtimättä isääni. Kaksi ihanaa ihmistä. 

[Pallaskissa]

Erossa tärkeää on kuitenkin olla arvostelematta toista osapuolta lapsen kuullen.Kyllä he todellisen käsityksen saavat kun aikuistuvat.

NIINPÄ... Vanhempani erosivat, kun olin 11-vuotias. Sen jälkeen äitini alkoholisoitui ja isäni sairastui vaikeaan masennukseen. Äitini oli suunnattoman katkera ja purki isäämme kohtaan tuntemaansa vihaa verbaalisesti myös meihin lapsiin. Erosta meni lähes 20 vuotta (ja isäni kuolemasta 15...), ennenkuin kuulin äitini sanovan isästäni mitään kaunista 

Onneksi olin jo lapsena kriittinen (ja psyykkisesti tarkkanäköinen?), joten en antanut äitini "demonisoida" isääni. Toisaalta en myöskään nostanut häntä jalustalle. Kovin pettynyt olin kumpaankin vanhempaani, ei lasta saisi missään nimessä laittaa tuollaiseen tilanteeseen. Jouduin aikuistumaan aivan liian varhain. Hassua kyllä, nykyinen astrologia-harrastukseni on auttanut minua näkemään tämänkin kartaltani, ikään kuin tuo tilanne olisi "tähtiin kirjoitettu". Ehkäpä tarvitsin juuri heidät vanhemmikseni oppiakseni jotain hyvin oleellista, tullakseni siksi henkilöksi, joka nyt olen.