"Kuolemassa kaikki tapahtunut jähmettyy menneisyyteen. Mitään ei enää voida muuttaa. Ihmisellä ei ole mitään käytettävissään: ei mieltä eikä kehoa. Hän on menettänyt psykofyysisen minänsä. Jäljellä on vain pysyvä itse, henkinen itse.
Monet ihmiset uskovat, että kuoleva näkee koko elämänsä välähdyksenä sekunnin murto-osassa kuin nopeutetun elokuvan. Tämän vertauksen mukaisesti voitaisiin sanoa, että ihminen kuolemassaan on itse tuo elokuva. Hän on oma elämänsä ja hänestä on tullut oman elämänsä historia - olipa tuo elämä kuinka "hyvä tai huono" tahansa. Hänestä on tullut oma "helvettinsä tai taivaansa".
Kuvattua kuolemaa koemme joka kerta päivittäessämme, tietoisuudentasomme kehittyessä.
Niin, niitä "välikuolemiako?" :
On silti olemassa fyysisen ja psyykkisen kuolema, mikä ei tapahdu ns."välikuolemissa" lopullisesti, käsittääkseni, jos ihminen tiedostaa myös tämän todellisuuden todellisuuden, se on nähtävissä ja koettavissa. Miksi tuo ihan oikea kuolema pitää kieltää?
"Tämä johtaa paradoksiin, että ihmisen oma menneisyys on hänen todellinen tulevaisuutensa. Elävällä on sekä menneisyys että tulevaisuus. Kuolevalla puolestaan ei ole tulevaisuutta sanan tavanomaisessa merkityksessä, vain menneisyys.
Hän on oma menneisyytensä. Hänellä ei ole elämää, hän on oma elämänsä. Sillä, että kysessä on "vain" hänen mennyt elämänsä ei ole väliä: onhan mennyt olemassaolon turvallisin muoto. Juuri mennyttä ei voida ottaa pois."
Menneisyyttä ei voi muuttaa. Mutta siihen voi samaistua, jolloin siitä 'pitää kiinni', pitää menneisyytenä = kuolema. Tai sen voi antaa virrata lävitsemme elämään jatkumona.
Helvetti ja taivas ovat asenteita.
Käsittääkseni Frankl tarkoittaa juuri sitä osaa menneisyydestä, joka ei ole siis muunnettavissa, (eli ei psyyken/alitajunnan aluetta, joka ON muutettavissa, asenteiden ja arvomuutosten yms myötä)joka on nimeomaan se mikä olisi hyvä hyväksyä omaksi elämäkseen, eli siis kantaa vastuu valinnoistaan, nähdä "todellisuus sellaisena kuin se on". Se ei ole kiinni pitoa, vaan vastuullisuutta omista valinnoista ja erottelukykyä siitä, mikä on se osa ja todellisuus, joka meistä jää "elämän monumentiksemme". Itseasissa voisi ennemminkin olla menneisyydestä kiinni pitämistä se, että ei ymmärrä oman elämänsä ainutkertaisuutta ja vastuuta siitä, ja psyyken persoonan avullaan luo kuvia sen tason elämän jatkuvuudesta.
Helvetti ja taivas on mm:ssa käsitteitä ja niitä käytetään myös vertauskuvina. Jokainen itse luo niistä vertauskuvallisuuksista omia asenteita, jos haluaa, mutta ne sanat itsessään eivät ole asenteita. Ihmisellä on asenteita.
"Menneisyydellä tarkoitetaan tässä kieliopillisella täsmällisyydellä perfektiä. Siis elämä on tehty täydelliseksi (perfect = täydellinen), saatettu päätökseen."
Menneisyys on ihan täydellinen alustus tähän hetkeen.
Sen lisäksi on olemassa todellinen elämän päättyminen, ainakin tietyllä tasolla ja silloin voidaan oikeutetusti ja perustellusti puhua "perfect" saatettu päätökseen jokin, mikä ei ala siinä muodossaan uudelleen, vaan on täyttänyt ainutkertaisuudessaan sen, mikä oli tarkoitus tai mikä oli tarkoitus jättää täyttämättä.
"Kun elämän aikana vain yksittäiset saavutukset kulkevat tiimalasin kapeikon läpi, niin kuoleman jälkeen elämä kokonaisuudessaan on kulkenut tuon kapeikon läpi - muodostaen saavutusten kokonaisuuden."
Tismalleen; kuoleman hetkellä näemme yksittäiset 'kokemuspalamme' yhtenä kokonaisuutena, elämänä. Se antaa kokonaiskuvan heijastusta menneistä
hetkistä luomaamme todellisuudenpohjaa vasten, jota sitten suhteellisuudentajumme kehitttyneisyyden puitteissa tarkastelemme. Yleensä siinä ei voi välttyä jonkin egon osan kuolemalta
Tuosta haluaisin kuulla lisää, kokemuksia? Mistä tiedät tarkastelevasi( tai että
me tarkastelemme) niitä silloin? Kiinnostaa vain tietää miten ihmiset muodostavat näitä käsityksiään...
"Tästä päädymme toiseen, kaksinkertaiseen paradoksiin. Jos ihminen todellakin, kuten olemme sanoneet, tekee asioista todellisuutta sijoittamalla ne menneisyyteen (siten, ironista kylläkin, pelastaen ne katoavaisuudelta), niin ihminen myös tekee oman todellisuutensa, luo itsensä . Toiseksi, hän ei muutu todelliseksi syntymässään, vaan pikemminkin kuolemassaan; hän luo itsensä kuoleman hetkellä. Ihmisen itse ei ole valmiina, vaan pikemminkin syntyy, ja siis syntyy valmiiksi, vasta kun elämä on saatu kuoleman kautta päätökseen.
jne..."
Niin, luomme oman pohjan omalle todellisuudellemme menneisyyden tapahtumista, jotka siten säilyvät eläväisyytensä jättäneinä muistoissamme. Sitä todellisuuspohjaa käytämme ikäänkuin karttana suunnistaessamme elämässä, ja jos katsomme vain sitä, emmekä ympäröivää elävää elämää, kuolemme itsekin. Kunnes kuoleman hetkellä, siis pysähtyessämme kesken juoksun ihmettelemään kohtaamamme todellisuuden poikkeamista kartastamme, joudumme toteamaan karttamme päivityksen tarpeen. Se on uudistumisen ja uudestisyntymisen, elämän hetki kuoleman keskellä.
Käsittääkseni Frankl ei viittaa tässä tuohon psyyken muistiin ja sen todellisuuteen, vaan ihan muuhun. Tuon itsen transendenssin voi toki ja olisikin hyvä saavuttaa jo elämän aikana ja useaan kertaa, mutta on lisäksi tämä todellinen kuolema (josta tässä käsittääkseni on kyse), jota ei pääse pakoon millään psyykeä rauhoittavalla uskomuksella siten lopun viimeksi.
Näin minä olen ymmärtänyt.
Mutta kuten sanottu, tämä on minusta siinä mielessä "hyvää" tekstiä, että se todellakin jättää varaa tulkinnalle ja niitä voi halutessaan tulkita psyykkisen tai intuition varassa. Vai käyttääkö kaikkia "aistejaan"...
Meinkös nyt off topic... ?
Voin poistaa nämä omani tästä kyllä...