seuraava »

[kunziitti]

Lapsi on valoa kantava olento, josta voimme ottaa mallia ja ymmärrystä, sillä vain heidän suustaan kuuluu, elämän tosiasiat. Aikuiset luulemme olevamme kaikkitietäväisiä, mutta näin ei suinkaan ole. Jokainen lapsi, on aikuista viisaampi ja siksi moni haluaa hallita, viatonta luontokappaletta, koska se on suhteessa siihen, kuinka hallitsee omia tunteitaan. Itse olen siis antanut elämäni JUMALAN käsiin ja kaikki asiat hoituvat, kuin itsestään, joten vasurilla, terve aikuisuus ja lapsi kainalossa, sanoi aikoinaan, edesmennyt äitini. Herätään aikuiset VALTAVIRRAN vietäväksi, jota RAKKAUDEKSI kutsutaan, niin kaikki menmee, rock and roll, niin kuin sanon leikkimielisesti. Kaikille JUMALAN siunausta ja mukavaa, että olette käyneet kirjoittelemassa :.

[Minerwa]

Tuntuu hyvältä lukea kaipuusta johonkin, jonnekin... kannustuksia, ajatuksia, näkökulmia... Ihan kuin pukisitte sanoiksi munkin ajatuksiani ja haaveitani 

Mä olen jo jonkin aikaa nähnyt unia, jotka kertovat muutoksesta. Välillä mulla on voimakas tunne siitä, että jotakin on tapahtumassa. Ihan kohta. Ja miten pettynyt olenkaan, kun huomaan, ettei se ollutkaan se työhakemus, jonka lähetin, tai suunnitelma, jonka tein... Mutta niinhän se on, ettei kukaan meistä pysty täysin elämäänsä hallitsemaan - eikä pidäkään pystyä.

Samanlainen tunne muutoksesta mulla oli 7 vuotta sitten (tuo maaginen 7...), jolloin lopulta muutin joksikin aikaa ulkomaille, erosin, muutin taas, aloitin uuden työn ja uuden parisuhteen suunnilleen vuoden ajanjaksolla... Se oli MUUTOS, joka tuntui pitkään etukäteen kaipuuna johonkin ja jostakin pois. Sinänsä tällä kertaa hiukan vähempikin riittäisi 

Astraali, mä ymmärrän hyvin sun huolesi taloudellisesta puolesta... Mussakin asuu pieni realisti, jonka köyhyys aikanaan on opettanut. Siksi mäkin ajattelen, etten voi "astua tyhjänpäälle" ja jättää nykyistä työtäni. Totta onkin, että se mahdollistaa monta asiaa, jotka ennen eivät olleet mahdollisia - ja jotka mä koen arvokkaiksi. Toinen puoli musta kuitenkin inhoaa mm. työroolini kovuutta - ja tietää, että mun todellinen paikkani elämässä on jossakin muualla. Täällä on tullut paljon kannustusta siihen, että alkaisi rakentaa omaa haavettaan rinnakkain nykyisen arjen kanssa. Kiitos siitä munkin puolestani 

Kuunnelkaa ystävät sydämenne ääntä - mäkin yritän 

[*Alkmene*]

Tajusin juuri kun tämän ketjun otsikkoakin luin...
En kaipaa mitään muutoksia... tavallaan... toki muutettavaa olisi sisäisesti ja ulkoisestikin... mutta jotenkin vain... on olo, että kaikki ajallaan, nyt on ihan hyvä näin, keskeneräisenä. En nykyään ole edes kaivannut mitään 'henkistä kasvua', ei ole olo, että olisin syntynyt väärälle planeetalle  (niinkuin joskus).
Jotenkaan mikään ulkopuolinen ei häritse niin paljon, että se 'järkyttäisi omaa sisäistä oloa'. Toki ravistaa aina hetkeen ja toimintaan tarvittaessa, mutta... en ossoo selittää..
Ehkä olen vain jämähtänyt... laiskistunut... vaikken koskaan ole ollut mikään kovin tavoitteita asettava ihminen.... 

[Ikitosi]

Kuulostaa todella hyvältä Mirjam!

Miksikä sitä haikailisikaan sellaista, jota
koko ajan tapahtuu kuitenkin!
Kiidämme vinhaa vauhtia pitkin avaruutta ~

[Pikkusisko]

Minulle toi rauhan selvännäkijän kanssa juttelu.
    Olen matkalla!

[Minerwa]

Mäkin olen vakavasti harkinnut selvännäkijällä käymistä. Jospa se avaisi silmät uudella tavalla - saisi ainakin toisen ihmisen näkökulman. Yritin itse asiassa varata jo ajankin, mutta kyseinen henkilö oli kovin varattu (luotettava - olen kuullut...). Kiehtovaa olisi käydä!

Siitä se onni tulee, että osaisi aina olla tyytyväinen siihen hetkeen missä on.

Sinäpä sen sanoit 

[Jasca]

Tajusin juuri kun tämän ketjun otsikkoakin luin...
En kaipaa mitään muutoksia... tavallaan... toki muutettavaa olisi sisäisesti ja ulkoisestikin... mutta jotenkin vain... on olo, että kaikki ajallaan, nyt on ihan hyvä näin, keskeneräisenä. En nykyään ole edes kaivannut mitään 'henkistä kasvua', ei ole olo, että olisin syntynyt väärälle planeetalle  (niinkuin joskus).
Jotenkaan mikään ulkopuolinen ei häritse niin paljon, että se 'järkyttäisi omaa sisäistä oloa'. Toki ravistaa aina hetkeen ja toimintaan tarvittaessa, mutta... en ossoo selittää..
Ehkä olen vain jämähtänyt... laiskistunut... vaikken koskaan ole ollut mikään kovin tavoitteita asettava ihminen.... 

Olen joskus miettinyt, että ollaankohan me kotoisin samalta planeetalta.    Monta juttua olen jättänyt kirjoittamatta, koska Mirjam ennättää sanoa minun ajatukseni ensin. Jälleen tyydyn allekirjoittamaan Mirjamin tekstin enkä vaivaudu toistamaan samaa ajatusta ja tunnelmaa.   

[^^Queen Nefertiti^^]

Jännä, koen asiat aika eri tavalla tässä kohtaa. Ei ollenkaan sama planeetta.

[Irish]

Lähdin jouluaattoyönä kävelylle metsään sen jälkeen kun muut olivat menneet nukkumaan. Seisoin varmaan puoli tuntia kuusikon keskellä pimeässä katsellen oksien välistä kimmeltäviä kirkkaita tähtiä ja puhuin ääneen enkeleille, jumalalle, edesmenneelle isälleni, oikeastaan poljin jalkaa ja raivosin kuin mikäkin pikkuipana, että antakaa nyt vastauksia, muuttuuko tämä ikinä..

Kuten olettaa saattaa, en saanut mitään vastauksia enkä merkkejä, kun olin varmaankin liian epätoivoisella taajudella niitä vastaanottaakseni..

Mutta kas kummaa, jatkoin matkaa ja rauhoituin ja yhtäkkiä tiesin että vaadin elämältä liikaa juuri tähän hetkeen. Kaikki tapahtuu kyllä aikanaan.  Tai siis tottakai olen tuon ennenkin tiennyt, mutta nyt tunsin ja ymmärsin sen! Ihan täydellisesti. 

[Dinah]

Kaipaan, kaipaan, kaipaan muutoksia...

Viime päivät ovat olleet henkisesti ihan hirveitä. Väsyttää ja itkettää ja kauhea pakkomielle että pitäisi saada jotain hauskaa ja uutta tehtyä, luomisen kaipuuta ja ideoitakin syntynyt mutta kaikki innostus menee äkkiä ohi.  Luulen että se johtuu uuden vuoden odotuksesta, kun kuvittelen että se pitäisi aloittaa jotenkin viisaasti. 

Auringon valosta tuli hetkeksi hyvä mieli, mutta sitten en meinannutkaan jaksaa enää kävellä lenkiltä kotiin. Tein siitä johtopäätöksen, että tänään ei pidä yrittääkään tehdä yhtään mitään enkä ole juuri tehnytkään. En jaksa olla onnellinen enkä kiitollinen tästä hetkestä, en sitten pätkääkään. Olen aina kiittänyt vaikka olisikin tuntunut pahalta mutta ei nyt. Enkä yritä olla onnellinen kun en kerran ole.

Ja yhtäkkiä tiskatessa ihan kuin joku ääni olisi kuiskannut että "paraneminen se vasta kipeää tekeekin". Ihan pöljää, lähinnä tuntuu siltä kuin olisi sairastumassa!