Joo, naulankantaan. Itsekin olen oppinut tuon läksyn kantapään kautta.
Kun ei odota vastinetta, vaan elää avoimesti tässä hetkessä, antaen sen, mitä itsestä aidosti on tulossa, voi myös aidosti nauttia siitä, mitä toinen
sydämestään antaa.
Totta, mutta ehkä te ette ole sitten kokeneet tällaista todellista antaa kaiken - ei anna mitään/todella vähän kokemuksia? Minulla tällaisia kokemuksia ovat mm. alkoholisti-äiti-suhteeni, kaikki parisuhteeni ovat olleet myös tällaisia. Miten sitä elää monta vuotta jossain parisuhteessa, jos itse antaa siihen kaikkensa, mutta ei saa mitään kunnioitusta, arvostusta tai mitään, mikä vastaisi jotenkin sitä omaa antautumusta? Voin kertoa, että sitä ei kukaan tervejärkinen ja -itsetuntoinen ihminen kauhean kauaa jaksa katsella. Siinä yksinkertaisesti palaa loppuun. Ei siinä auta hokea, että "ei saa odottaa vastinetta", jos itse antaa kaikkensa ja saa vain pskaa niskaan.
Luulen, että se sääntö, mikä on jo isossaskin kirjassa, Rakasta lähimmäistäsi niinkuin
Itseäsi, tuo siihen sitä tasapainoa.
Eli jos rakastat myös
itseäsi yhtä pyytettömästi, niin vaistoat, milloin sinun on aika jatkaa matkaa, etkä antaudu hyväksikäytetyksi.
Silloin varmaankin se tasapaino säilyy luontaisemmin.
Ei vain kuluta itseään loppuun.
Läheisiäni on ollut monia tuollaisessa tilanteessa ja yhteistä heille on ollut liian vähäinen rakkaus itseensä, huono itsetunto jne.
Ehkä tärkeää ennenkuin voi todella pyyteettömästi rakastaa toista/toisia, onkin tärkeää opetella rakastamaan itseään, mikä sekin on toisinaan kivikkoinen tie. Ainakin itselleni se ei ollut helppoa, mutta kyllä nyt jo voin sanoa, että rakastan itseäni ja haluan vaalia ja hoivata minua.
