Olen koko aikuisikäni ollut vaikeitten asioitten ja ihmisten seurassa.Itseni mukaan lukien.

Mutta en liian kauaa,enkä liikaa.Minä vain tarvitsen ehkä haasteita elämääni.Ja tietynlaisten ihmisten seurassa niitä haasteita tulee väkisinkin.Jo siitä,miten auttaa asunnon hankkimisessa,kun tuntuu että kaikki sillat on poltettu takana.Päätös,että jokaisella on oikeus kotiin,älä anna periksi!Ja kun sen onnistumme yhdessä hankkimaan,niin se antaa niin paljon enemmän kuin yksikään miessuhde.
Minulla on kovin erilaisia haaveita kuin yleensä ihmisillä.Joku pieni punainen talo ja perunamaa,ovat esim.kaukana siitä.
Se on yhteistä jaettua onnea todella vaikeitten asioiden onnistumisen jälkeen.
Ja vaikka olen useasti pojalleni raivonnut,en hetkeäkään antaisi pois.
Minä tiedän kuka hän oikeasti on.
Tosin ikä tekee myös tehtävänsä.Haaveet ja onnen aiheet muuttuvat iän myötä.Joskus ne ovat toki olleet elämän keskipisteenä.Ex-mieheni,aviot ovat ajat sitten muuttuneet muistoiksi,ja ensimmäisen kanssa on tosi hyvät välit.Toinen ei ole antanut minulle anteeksi,minä olen kyllä.
Mutta se miehistä nyt.Tulevat vaan ylpeiksi,kun heistä juttua riittää.

Ja luulenpa,että oma suuri rakkauteni siirtyi tuonne verhon toiselle puolen muutama vuosi sitten.
Mutta huomasin tuossa mistä koko pohdintani alkoi!
Tuuletin oikein kunnolla sunnuntaina.Päästin pahimmat ärräpääni ja raivosin koko tapahtumaa,ja sen ylös putkahtamista vähän väliä.
Vaikka en kysele,en kuuntele,niin aina joku muistaa kysyä asian etenemistä.
Kun olin oikein yksinäni täällä raivonnut,niin takki tyhjeni.
Ja mitä sitten tapahtui,,,

Minun oli äärettömän kevyt ja hyvä olla.On kuin sydän olisi pudottanut suuren taakan pois.
Silloin ajattelin,että jos tämä nyt on niin paheksuttavaa ja negatiivista,niin miksi saan näin suuren helpotuksen lahjan?
Eikös pitäisi jo kiviä taivaasta sadella päähän!?
Eli tulkitsin niin,että kaikki tunteet on annettu meille käytettäväksi,ja kaikkia saamme käyttää tiettyyn rajaan asti.