Minä näkisin tuon Mirjamin "parempi - huonompi" asetelman sellaisena ylemmyydentuntoisuutena, mikä johtuu alemmuuskompleksista ja mikä on eri asia kuin jos ihmiset eivät koe olevansa "riittäviä" toiselle. Sikäli Nomadi sanoi hyvin, että olivat itsetunnottomia nahjuksia. Uskon myös, että suhteessa voi ja jaksaa kasvaa jos on selkärankaa.
Varmaan on jossain vaiheessa elämään juuri noin on ollutkin. Tuo ylpeys/alemmuus asetelma on vain kovin moniselitteinen toisaalta. Tietyllä tapaa jos sen kokee minuudekseen todella, eli siinä oikeasti on taustalla ajatus "paremmuudesta ja huonommuudesta" ja sen avulla yritetään kasvattaa ulkoisen palautteen kautta itsetuntoa..
ei kovin rakentavaa kelleen. ;)Ja toisaalta tuossa samaisessa kerroksessa on vielä se kaksijakoinen ajatus vallalla, että jotkin inhimmiliset ominaisuudet pitää oppia hallitsemaan tai niistä päästä lopullisesti eroon yms... joko tai... tai muuten tuo ominaisuus määrittää minuuteni laatua
Minä en koskaan ole havitellut ulkoisen palautteen kautta rakennettua itsetuntoa, vaikka sitä minulle on kaupattu tuon tuostakin. :
Työskentelen itseni kanssa hiukan syvemmällä(-kin) ja ammennan sieltä sitä mitä ammennan.
Minulle tuo "hyvemmyys" on 'keino', jolla voin kommunikoida 'ymmärrettävästi' ihmisten kanssa. Joskus vain on aika nostaa vaihdetta ja jatkaa matkaa, sillä
ihan omalla polulla, muuten jäisin makoilemaan laakereillani ja lopulta olisin sisältä näivettynyt. Todellisuudessa on kyse siitä, että jokin kohtaaminen on tullut matkansa päähän ja eikä ole tartunta pintaa.
Olen monet kerrat 'uskonut' muiden sanomaan, että suhteissa kasvaa jos uskaltaa olla lähtemättä. Vasta viime vuosina olen tajunnut, että ehkä se on jonkun haaste, muttei minun.
Minun olisi helppo jäädä suhteeseen
kasvamaan ja paljon vaikeampi toteuttaa tätä omaa polkuani, eli ottaa 'hatkat' kun on niiden aika...
Jättää ne "paremmat" paikoilleen jumittuneet ihmiset etsimään toista paikoilleen jumittunutta... :