seuraava »

[Asterix]

Kiitti Mirjam! 

Itselleni laitoin heti tilaukseen.
Voinhan antaa ystävälleni jotain piristävää
lahjaksi ja sitten "lainata" ikuiseksi ajaksi
kirjan hänelle.

En halua jouluna muistuttaa häntä hänen tilanteestaan.
Hän varmasti miettii sitä muutekin korostuneesti,
joten ajattelin antaa hänelle jotain sellaista,
mikä saa hänet hetkeksi unohtamaan kurjat asiat.

[Valo]

Jotkut tässä ketjussa ovat puhuneet luovuttamista
ja luopumisesta "vastaan taistelusta",
mutta ystäväni tuntien ja todellakin n. 10 vuoden aikana
hän on varmasti kokenut jo, kuinka taistella, kuinka hävitä,
kuinka etsiä muita keinoja ja lähestymistapoja ja
kuinka pettyä, kuinka luopua ja lopettaa "taistelu"
ja aloittaa jälleen.

Nyt puhutaan hänen kohdallaan reilusta 10 vuoden ajasta,
ei puolen vuoden hassusta "vapaalla olosta".

10 vuotta on pitkä aika kokeilla mitä ihmeellisempiä asioita
niin hyvällä kuin pahalla ja luovuttaa ja olla tekemättä mitään.

Ystäväni kuvaa tuota 10 vuotta vankila-ajaksi,
hänen mielestään oikeilla vangeilla tosin
on paremmat olot kuin hänellä.

Tuo mielestäni kuvaa hyvin, miten syvällä hän on käynyt
ja joutunut miettimään kaikki vaihto-ehdot.

Mielestäni nämä luopumisen ehdottelijat voisivat
myös kertoa, kuinka työnantajat tulevat kotoa
hakemaan töihin, kun itse ei tee mitään asian eteen.

Hyviä pointteja Asterix.

Minut on kutsuttu töihin kahdesti hakematta mihinkään tiettyyn työpaikkaan, mutta aikojen päästä kuikuiltuani, ja silloinkin "jouduin" maailman opettavaisimpaan kokemusmelskaan. En oo valmistunut enkä seksikkäällä alalla, ehkä aikanaan hakiessani kyllä aidosti innostunut. Siinä olet oikeassa että ovelta ei tod. näk. tulla töihin hakemaan? Se kuitenkin olisi mahdollista jos joku kaveri päättäisi kysyä osakkaaksi tms. edellyttäen että haluaisin mukaan myös aidosti itse. Oon kuitenkin 100e köyhyysrajan yläpuolella ihan mielelläni. Voisin ryhtyä yrittäjäksi puolelle tusinalle eri toimialalle muttei ole sitä aitoa halua. Mutta ei sitäkään mikään ulkopuolinen päätä puolestani. Mie vaan annan olla hörhöilyn piikkiin nyt tästä eteenpäinkin enkä tee asialle tällä puheella mitään, hoksaan sitten aikanaan sen paikan tai luon itse sen työn joka on se mikä eroaa kaikista muista siten että haluan oikeasti tehdä sitä. Enkä tiedä miten se muilla menisi. Kaikki on mahdollista eikä mikään mahdotonta.

10 v on pitkä aika ja se mammani köyhyysvankilakompleksikin on kestänyt varmaan 30-40vee. Hän murtautuu aikanaan varmaan siitä kehästä pois tai sitten ei, hänellä on alla nycklar kuten meillä kaikilla.

Vuosikausia sinkkuna ollut, siitä koskaan hötkyilleenä, baareissa käymättömänä ollut kaverini haettiin yhtäkkiä tyyliin kotiovelta, seurustellut nyt vuosia.

Luopuminen tai vastustamisen lopettaminen voi olla myös se että antaa olla. Juttu piilee kuitenkin enemmän sydämessä kuin tekemisessä tahi tekemättömyydessä? Luulen, uskon, en tiedä.

Kiinnostaisi kuulla häntä ja aatoksiaan.

[*Alkmene*]

Minulla tuo kirja herätti monenlaisia tuntemuksia. (sorry jos hiukan nyt menee off topic  )
Toisaalta omat suuretkin kivut ja murheet tuntui pieniltä ja tuntui, että marttyyriin viittaan minulla ei ainakaan voisi olla 'oikeutta'  .
Mutta toisaalta tuli myös tunne, että meillä jokaisella on oma "keskityslerikokemuksemme" emmekä koskaan voi mennä vähättelemään toisen tuskaa ja kärsimystä. Emmehän voi tietää, miten syvällä toinen käy ulospäin ehkä pieneltä näyttävässä elämän tapahtumassaan. Pieneenkin voi peilata suurta ja kokea suurta.

[Aion]

Omasta kokemuksestani voisin vielä kertoa
että minulla on takanani vuosien
¨vankila¨ siitä mitä minun piti tehdä
ja samalla mitä en voinut tai saanut tehdä.
Se oli samalla elämäni opettavaisimpia asioita.
Todellinen elämänkoulu.

Ilman tuota ajanjaksoa en olisi
ollut pakotettu etsimään niin syvästi
henkisiä asioita elämääni.
Ilman tuota kokemusta
elämäni olisi nyt paljon tyhjempää.
Ilman sitä mitä luulin haluavani
ja mitä rakastan silti edelleen,
olisin tuhlannut paljon enemmän aikaa
ennen kuin olisin oppinut
muutaman erittäin tärkeän läksyn.

Ja miten tämä päättyi?
Henkisessä ahdingossani
etsin tietoa ja sisältöä elämääni,
tutkin itseäni pohjia myöten
(ja se jatkuu).

Vuosikaudet yksinäisyydessä
ja äkkiä löysin sen,
reitin eteenpäin.
Ymmärsin mikä karmallinen läksy
tuossa ajassa oli ollut
ja kuinka turhaan olin kärsinyt.
Löysin tien, joka meni helposti
ja nopeasti eteenpäin
ja jonka lopputulos on sama
ja vielä enemmän
kuin olin tavoitellut.

Asia tarvitsi oikean ajan ja paikan
toteutuakseen
aivan toisella tavalla
kuin olin pienessä mielessäni
kovalla tahdollani päättänyt.

Kun totesin,
¨Tapahtukoon sinun tahtosi¨,
ja heittäydyin Korkeimman johdatukseen,
asiat alkoivat edetä omalla painollaan
oikeaan suuntaan.

Silti en käske
heittäytyä lepäämään laakereille
ainakaan kovin pitkäksi aikaa
(pieni mietintätauko siitä,
mikä asia on nyt fiksautunut mieleen
olisi tosin paikallaan).
Eteenpäin kannattaa pyrkiä aina.
Ehkä ystäväsi ei ole nyt oikeassa ajassa
kokonaisuuden suhteen,
tai oikeassa paikassa
tai hän ei ole vielä oivaltanut jotakin
jääräpäistä osasta itsestään
joka pitää kiinni vanhoista ajatusmalleista/vastoinkäymisistä?
(omien vanhempienkin/isovanhempien asiat siirtyvät helposti
jälkikasvuun).
Ilmeisesti elämänsuunnitelmassaan hän on valinnut
tämän jakson elämässään,
jotta tietäisi mitä se on.

Uskoa ja Luottamusta ystävällesi!

[^^Queen Nefertiti^^]

Minua rupesi tänään kiinnostamaan "Tapahtukoon sinun tahtosi", josta olen koettanut keskustella muutaman kanssa. Sanotaan oli tilanne työn puute (josta en kärsi) tai sielunkumppanin puute (hmmmm..) niin onko tämä "Tapahtukoon sinun tahtosi" todella ratkaisu?

Nimittäin kun sen sanoo, jonkun pitäisi kyllä kuulla - siis jos olet uskonnollinen?

Kukin tietää oman kurimuksensa jälkeen mitä on oppinut, mutta kyllä minäkin olisin kauhun partaalla jos JOKU asia mitä perusjuttuna pidetään, mättäisi 10 tai 20v.  :

Jostain luin, korkein tahtosi itsellesi on Jumalan tahto sinulle. Olisko noin? [/i]

[Valo]

Tuon Luojamme tahdon tapahtumisen voisin ainaski itse sanoa niin että heitän ilmaan sen mitä aidosti toivon ja jätän sen, miten ja koska se toiveeni ilmentyy sitten jumaluutemme järkkäiltäväksi, ja vielä siten että se juttu menee kokonaisuuden kannalta parhain päin, kun eihän tässä kukaan yksin itselleen mitään tee tekemättä sitä myös Itselleen, kaikkeudelle. Se on kuitenkin aika ajoin haasteellista todella saada selville että egommeko örisee vai oma sydän sittenkin.

Ilman muuta voin myös mennä ilman että luovuttaisin Luojallemme siinä vaiheessa ohjia, ja muutaman seinäänkävelyn ja mutkan kautta oon oppinut taas lissää, ei siis sekään oo paha vaan antaa lisämausteita. Kaikki vaihtoehdot ovat oikein, mutkien kera tai ilman, se Luojamme tahdon mukaan tapahtuminen vaan tahtoo suoristaa mutkat.

 

[^^Queen Nefertiti^^]

Eli ei ole oikein tehdä sitä mikä ei ole Luojan tahto, tai se on vaikeampaa. Mutta moni ihminenhän elää aineen maailmassa ja pitää vaikeuksiaan.. normaalielämänä. "Elämä vain on sellaista". En osaa vielä sanoa lopullista mielipidettä, sillä minusta henkistä/ uskovaa ihmistä vastaavasti koetellaan, niin että kumpi on .. suorempi tie? Helpompi?

Tulisiko Asterixin ystävän tulla uskoon, ja sitten, luovuttaa ohjat Luojalle?

Niin ja siis todella, ego/ sydän,  ilmeisesti Jumala asuu sydämessä ja ego jossain.. päässäkö? 

[Theus]

Hän itse sanoo, että hänet on kuin kuin kirottu saamaan työpaikkaa....


....Hän on itse jo parin vuoden ajan uskonut, että hänet on kirottu,
koska työnhakuprosesseissa hänelle tapahtuu
niin käsittämätöntä epäonnea.....

Niin.. mistähän se mahtaisi johtua, kukahan hänen ajatukset valitsee.. 

[Ikitosi]

Juu, toki, itsehän me ajatuksillamme ja asenteillamme muokkaamme kohtaloamme.
Mutta kylläpä uskoa siihen koetellaan!

Kiroukselta ainakin tuntuu, kun positiivisesti ajattelee, parhaansa tekee ja yrittää ja silti menee, myös itsestään rippumattomistakin syistä, pieleen kaikki. 

[Theus]

Kiroukselta ainakin tuntuu, kun positiivisesti ajattelee, parhaansa tekee ja yrittää ja silti menee, myös itsestään rippumattomistakin syistä, pieleen kaikki. 

Kutsutko sinä tätä positiiviseksi ajatteluksi? 

[Ikitosi]

Olen ajatellut varsin positiivisesti; vaikeudet ovat kehittymistä varten, ja kysynyt aina, mitä voin tästä oppia, kestänyt ja venynyt, sitkeästi hymyillyt ja hyväksynyt, tehnyt parhaani ja ylikin, työstänyt, hakenut apua asiantuntijoilta, luottanut, että kyllä kaikki järjestyy...

Mutta eipä ole järjestynyt.
2,5 vuotta on kaikki mennyt mönkään.

Paljon olen tästä kaikesta oppinut. Olen toki kiitollinen siitä.
Mutta väsyttää jo. Ois loma tarpeen..
Edes viikko ilman minkäänlaista katastrofia, kiitos! 

[Theus]

News flash: Vaikeuksista ei ole kenellekkään mitään hyötyä.

Rakastatko itseäsi?

[Ikitosi]

Itseni rakastamista olen viimeaikoina arvioinut lähinnä sen perusteella, mitä elämä heijastaa -
On vielä KIrkastettavaa mulla.

Olen huomannut, että kun elämää rakastaa, elämä rakastaa takaisin.

On vaan niin pirun vaikeeta rakastaa vaikeuksia.
Ainoa näkökulma niiden rakastamiseen on se nimenomainen kehityshyöty, jonka niistä voi löytää...

[^^Queen Nefertiti^^]

Ikitosi, jos on suhteesta kyse, heitä yli laidan ja unohda. Smailia. 

[Theus]

As mutch as u love your self, that mutch u will be loved...
itsensä rakastaminen on itsensä vapauttamaista ja parantamista, thats all.

Joillakin ihmisillä on sellainen kummallinen käsitys, että vaikeudet jotenkin jalostaisivat ihmistä... hörön lörön.

Vaikeudet ovat harhoja omassa päässä ja kun sille omalle päälle antaa anteeksi eli rakastaa sitä niin harhat sulavat ja katoavat ikuisesti pois