seuraava »

[enska]

..sivullisena siis, mitä olette mieltä?

Tuli vaan tuolla WiB-demossa mieleen että jos kuulette/näette perheväkivaltaa, miten toimitte?

Nyt oli eräs tuttu nähnyt vanhemman antavan lapselle kaupassa tukkapöllyä palautusautomaatin luona, vaikka lapsi olisi vain halunnut auttaa ja laittaa pulloja koneeseen (  saatana, mikä joulufiilis ihmisillä..) Tuttu ei ollut puuttunut tilanteeseen, mutta jälkikäteen harmitteli asiaa..

Mietinkin että mitä minä tekisin siinä tilanteessa, kun näkisin/kuulisin tuollaista. Sehän on laitonta kajota kehenkään, mutta ihmiset eivät yleensä "kehtaa" mennä väliin..

Mitä te tekisitte? Onko sattunut tilannetta kohdalle ja mitä tapahtui?

Ajattelin tässä lisäksi, että etsisin kännykkääni valmiiksi paikallisen myös eläinsuojeluviranomaisen puhelinnumeron tvs. koska joskus valitettavasti näkee tämmöistäkin ja sekin pistää aika lailla vihaksi 

[nikki]

siihen aikaan muutamia vuosia sitten kun oli vielä kolikko-puhelin-koppeja olin äitini kanssa kaupungissa ja näin kuinka sellaset pojankoltiaiset olivat härkkimässä noita automaatteja ja ronkkimassa kolikoita ulos,puutuin asiaan ja muistutin pojille että puhelimilla voidaan joskus tarvita äkillistä apuakin paikalle joten ne olisi paras olla kunnossa,uhkasin kutsua poliisin paikalle jos ei homma lopu,
homma loppui ja pojat lähtivät omille teilleen,
äitini arasteli tilannetta,ei olisi puuttunut,
minä taas olin sitä mieltä,että aikuisen velvollisuus on puuttua rötöksiin,jos kerran paikalle sattuu,
mistä nämä ikinä oppivat mitä saa tehdä ja mitä ei,jos ihmiset vaan
päänsä kääntäen kulkevat ohi,
ja silloin ajattelin että soisin myös oman lapseni kurittomaan käytökseen puuttuvan kenen hyvänsä aikuisen ,joka paikalle sattuu,
jos kurittomuutta olisi havaittavissa,
periaatteella:koko kylä kasvattaa lapsia,
eli puuttuisin,vaikka siitä kuinka veemäisen ihmisen maineen saisikin,
toinen asia minkä ohi ihmisten ei pidä kävellä,
on väkivalta,
joskus sammuneeseen ihmiseenkin kohdistuva väkivalta,
ohi kävely on heitteillejättöä

[jasmi]

Nämä asiat ovat aika ristiriitaisia, ennen on ollut normaalia saada tukkapöllyä sillä sehän oli vielä sallittuakin mutta nykyään kaikki on kielletty.. Olisin varmaan mennyt sanomaan tytön äidille pari valittua sanaa. Mä en ymmärrä tollasta että aikuinen ihminen joutuu lyömään (tmv) heikompaa osapuolta eli lasta saadaakseen kuria aikaan. Hankkikoot paremmat puhelahjat tai nyrkkeilysäkin kotiin. Itse sain selkäsaunan nuorena kun kaulassa oli fritsu enkä saanut siitä mitään traumoja, en luokittele sitä perheväkivallaksi. Tiedän tosiaan mitä on perheväkivalta...!
Parhaan ystäväni kodissa sitä tapahtui paljon, ystäväni tuli yläasteella kouluun monesti jokin paikka auki ja sanoin aina hänelle että menis puhumaan jollekin tai soittaisi poliisit, koska en itse viitsinyt tehdä sitä ilman ystävän lupaa. MUTTA ONNEKSI SULTA LÖYTYY ROHKEUTTA.
 

[enska]

Juu, nikki
minullekin on tuo koko kylä kasvattaa-käsite tuttu..
Olen myös sanonut lapselleni jotta haluatko kuulla että minä äitinä sinua torun vai että talkkari tai naapuri tulee torumaan..silloin loppuu yleensä oksien repiminen pensaista tvs..Ja jos hän menee jonnekin kylään, olen ohjeistanut emäntää että pihalle saa heittää jos ei osaa käyttäytyä..No eipä ole vielä lentänyt.

Mutta mites jos näette semmoista ikävää, varsinkin nyt joulun alla ottaa vähän sydänalasta ajatella heitä joilla on lasinen perhe-elämä tai nyrkki kasvattajana..
Puututteko/puutuitteko sivullisena?

Niin ja muoks..vähän aikaa sitten oli julkistettu joku kyselytutkimus, jonka mukaan lapset/nuoret eivät tietädä omia oikeuksiaan JA (mikä on vähän kyseenalaista) että he itse hyväksyisivät fyysisen kurinpidon..
Meiän isänmaan toivot 



Jasmi, kuinka kaverillesi lopulta kävi? (Siis suurinpiirtein, ei tarvitse mennä yksityiskohtiin)

[jasmi]

hänen isoveljensä sai oman kämpän ja kaverini rupesi olemaan siellä suuremman osan ajasta, välit vanhempiin olivat tosi huonot.. Eipä hän pahemmin ole yhteydessä vieläkään heihin. Tulee ihan surulliseksi siitä miten jotkut joutuvat omassa kodissa pelätä vaikka sen pitäisi tarjota turvaa ja rakkautta.
Minun talojen vieressä on ihan pikkukakaroita jotka kiroilevat ulkona, rikkovat laseja -ei hajuakaan mistä nekin on hankittu, ja haukkuvat ihmisiä.. Siinä tulee heti mietittyä että kuka noita "kasvattaa"..Itsekin olen monta kertaa sanonut heille monta kertaa vaikka mitä ja kuulen takaisin jotain "painu v*ttuun hamekyttä".. tai jotainvastaavaa. Tekisi joskus mieli oikeasti nähdä kuinka heillä kotona opetetaan käytöstapoja.. 
tollasella käytöksellä ei nimittäin pitkälle ennätä..

[nikki]

niin,
tänä aikana ei sais antaa edes tukkapöllyä,
eikä omaa kiukkuansa lapseen purkaen saisikaan,
mutta itse ollessani lapsi 60-luvulla oli ihan tavallista saada selkäänsä,
isä otti vyöremmin ja lätki persuuksille,
kun olimme hänen mielestään TOTTELEMATTOMIA,
se kai kuului asiaan,kun kakarat yötä myöten kylillä juoksivat,
siitä ei muita traumoja jäänyt kuin ylireagointi kenen tahansa haluun hallita tai manipuloida minua,
että minun pitäisi ns. totella vain siksi koska toinen niin haluaa

viinan kanssa läträäjiin on huono mennä puuttumaan,
niissä on ihan omat kuvionsa,
lapset tietysti soisi pois tälläisistä tilanteista,
virkavaltaa sitten apuun kutsumaan,jos tämmöseen tilanteeseen joutuu

[enska]

mutta itse ollessani lapsi 60-luvulla oli ihan tavallista saada selkäänsä,
isä otti vyöremmin ja lätki persuuksille,
kun olimme hänen mielestään TOTTELEMATTOMIA,
se kai kuului asiaan,kun kakarat yötä myöten kylillä juoksivat,
siitä ei muita traumoja jäänyt kuin ylireagointi kenen tahansa haluun hallita tai manipuloida minua,
että minun pitäisi ns. totella vain siksi koska toinen niin haluaa

Sama reagointi minullakin, menee niin totaalisen puolustuskannalla jos huomaa jonkun yrittävän riistää tai hallita. Omassa kodissa ei tullut luunappeja "kummempaa" ja koti-aresteja (joista lähdin aina lipettiin).

Mutta muistan miten inhottavaa oli kävellä koulusta kotiin pelosta itkevän kaverin kanssa, joka oli saanut kokeista VAIN kymppi miikan ja tietävänsä saavansa korville sen takia 

[nikki]

jäin miettimään omia lapsuusajan kavereitani ja onneksi heillä ei ollut paineita menestymisen suhteen vanhempien taholta,
he loivat itse itselleen paineita,toisaalta oikea syy ponnistella,itsensä vuoksi,ei kenenkään muun vaatimuksesta,
mutta esim. tuosta lasisesta lapsuudesta,
joskus se voidaan salata niin hyvin ettei siitä tiedä,vaikka on tiiviistikin tekemisissä,
lapsuusajan paras kaveri kertoi vasta aikuisena miten hän junaili meidän tapaamisiamme ja varjeli perheen salaisuutta,
toisaalta olin hälle tietämättäni tuki ja turva monessakin tilanteessa,
leikkien lomassa unohdus muusta,
käsittääkseni heillä ei ollut väkivaltaa,ois se näkynyt,
eikä juominenkaan pahimmasta päästä,
mutta hän kuitenkin kärsi siitä,
enkä halua todellakaan vähätellä hänen kokemustaan,
jotenkin sitten  minusta tuli muittenkin salaisuuksien kantaja,
alibi hänen elämäänsä,
minä sinisilmäinen en sitäkään sen kummemmin noteerannut,
lapsena niin monia asioita voi pitää asiaankuuluvina,
ei ole kykyä kyseenalaistaa,
eikä tietoa toisenlaisesta

[*Alkmene*]

Paljonhan tuontyyppistä näkee varsinkin juuri ja eritoten kauppareissuilla. Harvemmin kuitenkaan mitään ihan tukkapöllyä, mutta sellaista hiukan agressiivista hiasta retuuttamista, uhkailua ja nälvimistä ääni kireällä. 
Ja siis en tiedä olenko koskaan nähnyt tapausta, että todellisuudessa lapsi olisi tehnyt jotain 'rangaistavaa' tai ollut oikeasti tottelematon.
Vanhemmat eivät edes tunnu sillä hetkellä näkevän lastaan, vaan ehkä heidän silmissään siintää sohva, ostosten haalimisen, jonottamisen, makasamisen (josta tulee mieleen, että miten paljon sitä taas menikään ja koskahan se seuraava pieni palkka tulee, jääkö niihin kurahousuihin ja luistimiin vielä... entä isän pikkujoulureissuun tai äidin permanenttiin), pakkaamisen, autoon kuljettamisen, ruuhkassa ajamisen (mielen tulee kotona odottava autovakuutus maksu ja öljynvaihto kuluineen), purkamisen, ja ruuanlaiton jälkeen... ja mitä muuta siihen sisältyykään... ja tietysti työpäivän päätteeksi on tuo lapsi tarhasta haettu...

Joka kerta kun näen, tällaisen vanhemman ja lapsen tuossa tilanteessa, ensisijaisesti tekisi mieli tukistaa sitä vanhempaa ja sanoa, että "hei haloo, pysähdy tähän ja katso tätä lasta!, herää pahvi!"
Ja sitten tulee mieleen, että miksi nämä vanhemmat ajautuvat tähän tilanteeseen?
Lapselle voisin sanoa, että äiti/iskä on nyt niin väsy vain päivän päätteeksi, ettei näe noita kaikkia hienoja juttuja mitä sinä net, eikä osaa niistä nyt iloita, mutta silti sinä saat iloita niistä, eikä se ole kiukuttelua eikä väärin!

Mutta eniten minua ottaa sydämestä se kokonaisuus, että miksi se annetaan mennä näin...
Ja kuitenkin koen, että lopun viimeksi muutos lähtee pienin teoin ja muutoksin yksilöstä ja vastuunotosta, pysähtymisestä, ehkä kipeistäkin valinnoista.
Ja vanhemilla on vastuu, se on ihan suuren suuri vastuu, mikä kannattaa ottaa vakavasti!

[Asterix]

Joskus olen nähnyt kun lasta retuutetaan,
mutta menin niin shokkiin,
etten heti siihen kyennyt puuttumaan!

No sitten ensi järkytyksestä selvittyäni
kysyin siltä akalta, mitä sinä lapsellesi oikein teet?!
Ei noin voi käyttäytyä!

Ja sitten se akka oli jotain naama häpeästä punaisena mutisemassa,
että ei ole sinun asiasi arvostella,
niin vastasin, että kyllä on, kun minun silmieni alla lasta pahoinpitelet
ja sitten siihen tuli muitakin ihmisiä
"luomaan pahoja katseita" sen akan suuntaan,
joten se hiljeni, entistä nolompana!

[selkälokki]

Joskus olen nähnyt kun lasta retuutetaan,
mutta menin niin shokkiin,
etten heti siihen kyennyt puuttumaan!

No sitten ensi järkytyksestä selvittyäni
kysyin siltä akalta, mitä sinä lapsellesi oikein teet?!
Ei noin voi käyttäytyä!

Ja sitten se akka oli jotain naama häpeästä punaisena mutisemassa,
että ei ole sinun asiasi arvostella,
niin vastasin, että kyllä on, kun minun silmieni alla lasta pahoinpitelet
ja sitten siihen tuli muitakin ihmisiä
"luomaan pahoja katseita" sen akan suuntaan,
joten se hiljeni, entistä nolompana!

Onnneksi se ei tiennyt, ettei sinulla ole lapsia, jos olisi puheesi olisi kaikunut kuuroille korville.
Mie en läheisteni onglemiin lasten kanssa puutu, koska olen saanut satakertaa kuulla: "helppohan sinun sanoa, kun sinulla ei ole lapsia" tai "nehän ne parhaita lasten kasvattajia ovat, joilla ei ole lapsia", joten pitäköön kiukuttelevat pentunsa ja ongelmansa.
Eikä siitä mitään hyötyä oliskaan, eivät halua kuitenkaan ottaa oikeasti mitään neuvoja vastaan, kunhan vaan aina valittavat.
No, onneksi he eivät lapsiaan kohtele väkivaltaisesti, mutta huutavat siitäkin edestä, että ihmettelen aina, mihin sitä huutoa tarvitaan?
Minusta se on ehkä pahempaa, kuin joku pieni tukistaminen. Saattaa viskellä banaaneja pitkin huonetta ja karjuu kurkku suorana: perkeleen penikat!
Niin, että jotain on kyllä siinäkin pielessä.
Kyllä tiedän omasta kokemusesta, että lapset kiukuttelevat jonninjoutavaa ja ainahan silloin tällöin vanhemmat hermostuu.
Mutta minusta monesta perheestä näyttää puuttuvan sellainen tietty linja...
Ensi kielletään ja evätään lapsilta joku asia, ja sitten kun ne alkaa kiukutella, niin annetaan periksi.
Tottahan ne sen jälkeen kiukuttelee aina, kun haluavat jotain.

Omassa lapsuudessani ei kyllä ikinä huudettu, en muista, mutta muistan kyllä, että kun isä oli vihainen, niin silmänsä olivat sennäköiset, ettei siinä tehnyt enää mieli temputella. Ja rajat oli kyllä selvät. Kiukuttelulle ei annettu sijaa.
Vaikka muistan mie ihan selvästi, kun joskus makasin selällää ja kiukuttelin, ettei ole mitään tekemistä.
Isä joskus tukisti ja äiti antoi luunapin, jos olin jukuripäällä...
Mutta en tiedä, ei mulle kai siitä ole traumoja jäänyt, ei ne tehneet sitä koskaan vihan vallassa. Että mene ja tiedä sitten.
Mutta fyysistä väkivaltaa en kyllä kannata, kuria kyllä.

[*Alkmene*]

Minä (ikävä kylläkö?) näen tämän asian, niin vanhemman kuin lapsenkin kantilta ja näen se ulottuvan vielä muuallekin, enkä usko, että koskaan mitään todellista rakentavaa tapahtuu, osoittamalla vain yhtä sormella.
Tosin jostain on aloitettava, ja yleensä siihen vaaditaan se "sormella osoitus" ensin. Nämä on syviä asioita ja kyseessä on ihmiset, joilla kaikilla on elämää ennen ja jälkeenkin.

Väkivaltaan ja todelliseen vääryyteen on aina hyvä puuttua, ja sitä tarvitaan todella paljon. Ja siihen puuttumista saisi lisätä paljon enemmän. Ehkä toisaalta koen ongelmaksi enemmän se miten puututaan ja mistä motiiveistakäsin.
Silloin kun puuttuu, jos nyt ei puhuta ihan akuutista suoranaisesta väkivallan estosta, niin saa olla valmis, ja olisi hyvä olla rahkeet itsellä myös sitten jatkaa siinä tukena eteenpäin, olla valmis tunteenpurkauksiin, osata kohdata ne vastuullisesti, eikä itse provosoitua ja alkaa halveksua jonkun toisen tunteita...
Ennemmin ohjaa ihmiset sinne, missä on rahkeita näitä asioita hoitaa, kuin käy sohaisemassa ja lähtee pois paikalta itse ja tuntee tehneensä jotain hyvää ja ylevää.

Minulla on näistä asioista kokemusta monelta kantilta.
Ensisijassa minulla on lapset, sillä aikuisella on se vahemmuuden vastuu, jota kohti heitä tulee työntää ja ohjata.

Voin rehellisesti sanoa, että minä todellakin olen sitä mieltä, että ne joilla ei ole 'omia' lapsia, tai jotka eivät millään lailla ole eläneet arkea lasten kanssa vuosia ja tiivisti jossain muodossa, niin heiltä todellakin puuttuu se kokemuksen viisaus. Pidetään sitten minua  tiukkapipoisena tai vain itse äitinä ja vanhempana puolustus kannalla olevana. 
Totta on sekin, että myös vanhempia puolustan, jos koen siihen aihetta. Aivan liikaa olen nähnyt näitä "hyvätahtoisia ja yleviä" lasten auttajia, jotka lopun viimeksi vain prosessoivat itseään muiden elämän kautta. Nille voisin antaa tukkapöllyä. 

Silloin kun lapsi on mukana kuviossa, on lähdettävä lähestymään kuviota suurella kunnioituksella, astuttava alueelle kuin metsään sammaleille, haluamatta silpoa niitä askeleensa alla tai painaa edes lopullisesti lyttyyn.
On hyvä ottaa huomioon, mitä vanhemmat merkitsee myös lapselle. Se mitä teet myös vanhemmille, teet tälle lapselle.
Ja ihan hyvä pohja myös silloin, kun oikeasti on puututtava ja lapsi saa kokemuksen, että on olemassa aikuisia, jotka eivät anna talloa, edes oman vanhemman.

Minä olen aikanaan vapaaehtoisesti omasta tahdosta ja aloitteestani "luopunut" lapsestani siksi, etten kokenut olevani tarpeeksi hyvä äiti ja vanhempi. Ja uskon, että sen valinnan kipua, ei osaa ajatella kuin toinen, joka on myös vanhempi.
Se on ollut yksi elämäni suurimmista kivuista, mutta myös kasvattavimmista. Se kipu ylitti silloin jotkin rajat niin voimalla, että koin "kuolemanrajakokemuksen" täysin hereillä, äitienpäivän aamuna. Tästä on kauan kauan aikaa... ja tarina on hyvin monimutoinen ja käänteitä täynnä. Se että kuljin se läpi, on muuttanut paljon yhteiskunnan rakenteita, ihan vain oheistuotteena, ei päämääränä.

Minut se on opettanut kunnioittamaan ihmistä, niin vanhempaa kuin lastakin ja opettanut armollisuutta, kasvattanut vanhemman todelliseen ja aitoon vastuunottoon. Opettanut, miten herkillä alueilla liikutaan, kun lähdetään osoittamaan sormella, varsinkin vailla kokemusta!

En vähättele muiden taitoa arvioida, jokaisella teolla on paikkansa.

[enska]

Kirjoitat asiaa Mirjam.
Noissa akuuteissa kohtaamisissa tulee varmaan mietittyä tosiaan myös sitä, että kuinkas se tilanne jatkuu, kun on mennyt väliin...Purkaako vanhempi sivulliselta saamansa näpäytyksen sitten entistä voimakkaammin lapseen..

Pitäisikö siis tilanteessa lähestyä aikuista sovittelevammin, esim. hänen väsymyksensä/turhautumisesna jne huomioonottaen, pysähtyä kuuntelemaan tuota vanhemman hätähuutoa, pyytää tätä ihan vain rauhoittumaan vai miten siinä tulisi toimia..Varmasti jos on paha olo, ei kaipaa sivulliselta vielä lisää vettä myllyyn, ellei sivullinen osaa esittää asiaa diplomaattisesti..Ja tunteethan siinä ovat pinnassa myös, silloin voi olla järkevä ajattelu/käytös hieman sumeaa ainakin asianosaisilla..

Tämä on tosi vaikea asia, jotta miten suhtautua ja reagoida, siksipä näistä pohdiskeluistani topicin pystytinkin..

Lapsesta luopumisesta minulla ei ole kokemusta, mutta uskonkin että olet Mirjam tehnyt tuossa tilanteessa ihan oikean ratkaisun..Kaikkien osapuolien kannalta. Parempi että saa itse ladata voimansa ja että silloin kun on aivan piipussa, on lapsella siksi aikaa jokin muu taho huolehtimassa..Mutta tämäkin on, kuten kirjoitit, herkkä alue ja sinun tapaustasi sen tarkemmin tietämättä uskon, että päädyit sillä hetkellä oikeaan, vaikkakin kipeään ratkaisuun.  Ja kaipa lapsesi on sen tänä päivänä ymmärtänyt, että miksi.

Toisaalta myös lapsen on hyvä tunnistaa toisen ihmisen voimavarojen riittävyys, sillä lapsethan eivät luontaisesti osaa nähdä asioita kuin omalta kantiltaan..Tietysti jos lapsen perustarpeitakin on väsyneen vanhemman vaikea täyttää, on aivan oikeutettua saada hengähtää ja hakea lapselle se väliaikainen hoito muualta.

Ei vanhemmuuden tarvitse ollakaan kokopäivätoimista marttyyrinä oloa ja sitä kautta lapsen syyllistämistä. Jos kokisin tarvetta, hakisin apua minäkin, mieluummin kuin antaisin lapseni kokea olemaassaolonsa uhatuksi tai ei-toivotuksi. No tuossa tapauksessa viimeistään hakisin.

Olen itsekin yrittänyt selittää lapselleni miltä minusta jokin asia tuntuu vanhempana ja miksi, oli se sitten ylpeyttä, huolestumista tai turhautumista.

Nämä ovat kyllä tosi monitahoisia juttuja, ja jos tällainen tilanne sattuu kohdalle, että huomaa todistavansa jotain tuota pullonpalautus-tilannetta vastaavaa, asia tapahtuu niin nopeasti että reagoidakin pitäisi melkein heti. Siinähän se on, joskus olisi hyvä istua alas ja pohtia kaikki näkökulmat, että osaisi niiden perusteella varautua mahdolliseen sivustakatsojan/väliintulijaan rooliin "sammaleille astujana"

[Asterix]

Silloin kun puuttuu, jos nyt ei puhuta ihan akuutista suoranaisesta väkivallan estosta, niin saa olla valmis, ja olisi hyvä olla rahkeet itsellä myös sitten jatkaa siinä tukena eteenpäin, olla valmis tunteenpurkauksiin, osata kohdata ne vastuullisesti, eikä itse provosoitua ja alkaa halveksua jonkun toisen tunteita...
Ennemmin ohjaa ihmiset sinne, missä on rahkeita näitä asioita hoitaa, kuin käy sohaisemassa ja lähtee pois paikalta itse ja tuntee tehneensä jotain hyvää ja ylevää.


Silloin kun lapsi on mukana kuviossa, on lähdettävä lähestymään kuviota suurella kunnioituksella, astuttava alueelle kuin metsään sammaleille, haluamatta silpoa niitä askeleensa alla tai painaa edes lopullisesti lyttyyn.
On hyvä ottaa huomioon, mitä vanhemmat merkitsee myös lapselle. Se mitä teet myös vanhemmille, teet tälle lapselle.
Ja ihan hyvä pohja myös silloin, kun oikeasti on puututtava ja lapsi saa kokemuksen, että on olemassa aikuisia, jotka eivät anna talloa, edes oman vanhemman.

Onnneksi se ei tiennyt, ettei sinulla ole lapsia, jos olisi puheesi olisi kaikunut kuuroille korville.

Niin.. eipä siinä tositilanteessa, kun näkee että lasta lyödään,
niin paljon kuule rakentavia ajatuksia ajattele.

Sen verran inhimillinen ainakin itse olen, että
vaistomaisesti yritän saada sen vain loppumaan.

Itselläni ei ole lapsia, mutta ei minulla ole tällä
hetkellä myöskään koiraa tai kissaakaan
ja silti puuttuisin eläintenkin kaltoinkohteluun,
jos sellaista silmieni alla tapahtuu.

[*Alkmene*]

Asiaa sinäkin Lemniskata kirjoitit 
Ja minusta on hyvä, että tällaisia asioita otetaan avoimesti puheeksi ja esille. Uskon juuri osasyyn olevan kaiken tällaiseen tai ainakin ylläpitävän moista tilannetta, että asioista ei puhuta avoimesti ja rakentavasti.

Silloin aikoinaan kun minä ratkaisuni tein, niin voin sanoa, ettei vanhemman ole helppoa "luovuttaa ulkoisesti vanhemmuuttaan", sitä ei ole tehty helpoksi tässä yhteiskunnassa. Siksi varmaan niin moni ajautuukin tilanteeseen, missä joko kärsitään pinnan alla koko perhe, vaikka ulospäin kulissit olisi kunnossa. Tai mennään sinne toisille äärirajoille, että lapset ovat täysin heitteillä ja sitten lapset joudutaan huostaanottamaan.(väkivaltaa yms)
Itse koin aikanaan tämän avunhakemisen nöyryyttävänä ja tunsin joka suunnasta syyllisyyttä ja häpeää. Onhan se melkoisen nöyryyttävää tuoda julkiseksi, että olet ehkä epäonnistunut vanhempana jne.

Ehkä syy, miksi päädyin hakemaan apua ja tukea ajoissa, oli se, että meillähän oli kotona kaikki ookoo ja mallikelpoista, ei siis mitään syytä puuttua ulkopuolelta. Mutta lapseni "oireili" ja hän joutui sellaiseen rumbaan, että äidin sydän oli kokoajan verellä. Joku diagnoosi oli löydyttävä. Lääketieteellisesti ei löydetty mitään. Eikä oikein psykologisestikaan. Ravasimme ties missä analyyseissa yms ja joka kerta kun kohtasimme näitä, "miltä sinusta nyt tuntuu tyyppejä", "miksi teet näin?" (<-kysyä nyt lapselta tuollaista) tunsin näin;
Lähtökohta oli se, että lapsessa oli jotain vikaa. Minä olisin melkoisen helpolla siinä päässyt, ihmetellen yhdessä muiden kanssa, mikä kumma tuota lasta vaivaa.
(en muuten huolinut edes indigo-lapsen diagnoosiakaan, sillä se vie yhtä kauas todellisuudesta kuin lääketieteellinen diagnoosi) 

Mutta minun sisälläni kiehui joku 'plutot ja neptunukset'  Minulla heräsi leijonaemon raivo (positiivinen ja primitiivinen). En kestänyt enää katsoa hetkeäkään sitä, että lapseni oli kuin joku kummallisuus jota tutkailtiin ikäänkuin hän ei toimisi inhimillisesti tai olisi normaali ja terve. Mihin helv**tiin sitä diagnoosia tarvitaan, muuta kuin todellisuuden pakoon...tai ehkä ennemmin vastuullisuuden ottamisen pakoon.
Silloin minä otin sen vanhemman vastuun ja menin polvilleni, annoin kaiken häpeän ja syyllisyyden valua yli. Otin vastaan todellisuuden.
En kysellyt enää miksi, enkä selitellyt että siksi. (Freudkaan ei tiennyt kaikkea) 
Ylitseni ikäänkuin vyöryi myös sukupolvien takaiset taakat, jota oli siirrelty eteenpäin.
Otin vastuun nyt ja tässä, mutta en antanut ruoskia itseäni syyllisyyden avulla maan rakoon. Kohtasin silti sen syyllisyyden joka minulle kuului, en ollut syytönkään. On eriasia sitten mihin olin syyllinen ja mihin en.

Tein niinä vuosina yhteistyötä eri tahojen kanssa, ja voin sanoa, että se oli sitten sen jälkeen, kun olin kohdannut totuuden itsestäni, erittäin vastavuoroista ja rakentavaa, välillä tiukkaa ja tuskaisaa, mutta rakentavaa. Vaikka olen heikko ja erehtyväinen, sain haastettua monet "viranomaiset ja asiantuntijat" myös itse asettumaan ihmisiksi sieltä jalustaltaan ja tiedän, että sain lopun viimeksi kunnioitusta, jota en etsinyt ja mikä ei ollut päämääräni, vaan se tuli sivutuotteena.

Ja kyllä tosiaan, minulla ja tällä lapsellani(aikuinen nyt) on erittäin syvät ja kunnioittavat välit! Molemmin puolin. Hänellä on ollut lupa ja vapaus rehellisesti ja suoraan minulle sanoa, miltä minun valintani ja tekoni ovat tuntuneet hänestä. En ole heittäytynyt puolustuskannalle. Ei ole mitään puolustettavaa. Mutta itsen kohtaamista sitäkin enemmän.