Kuu kauriissa.
Minä olin n. 6-vuotiaaksi asti todella iloinen, aina hymyilin ja nauroin, en ikinä kiukutellut ja itkinkin nätisti. Äiti sanoi että minulla ei ollut edes minkäänlaista uhmaikää. Olin kohtelias ja halusin esiintyä vieraille, en jännittänyt.
Sitten kuusi vuotiaana kaikki ikään kuin sortui. Minusta tuli hirveän ujo ja pelokas. Minulla oli kaikki mitä tarvitsin paitsi rajat. Yritin olla tunnollinen ja niin hyvä kuin pystyin, jo ekaluokalla ollessani opettajat sanoivat vanhemmilleni että käyttäydyn todella aikuismaisesti (menin jonon viimeiseksi, selvittelin toisten lasten riitoja)...
Murrosikään asti olin täydellinen ja kiltti lapsi ulkomaailmalle, mutta äidille huusin ja itkin harva se päivä pahaa oloani. En ikinä tuntenut, että hän olisi lohduttanut. Hän vain sanoi että elämässä on jokaisella omat haasteensa.
En saanut äidillistä lämpöä, en kehuja, en moitteita, en rajoja. Sain vain ohjausta ja henkistä rakkausta, sellaista, mitä en sen ikäisenä vielä ymmärtänyt! Minulla oli suuri vastuu; minä itse, koulunkäyntini, syömiseni jne. (äiti ei laittanut ruokaa). En sinänsä syytä äitiä mistään, mutta en voi sanoa muuta kuin että lapsuuteni oli todella outo. Ehkä siksi näin vanhemmiten olen alkanut käyttäytyä lapsellisesti ja ottamaan kaiken vähän kevyemmin, nyt kun siihen on tilaisuus.
