Kylläpä tosiaan osasit Chandra aloittaa aiheen, joka on tällä hetkellä kovin lähellä itseä.
Luin kirjoituksianne ja jokaisessa oli jotain itseäkin koskettavaa.
Luulen, että minun "EI":n sanomiseni ei ole tässä asiassa minulle se suurin juttu tai vaikeus.(enää) Siis lähinnä ajattelen jotain, missä minun on jostain kieltäydyttävä, mitä en halua tehdä. Itseasiassa on ihan kiva huomata, että sen osaan jo aikas hyvin. En ole muutenkaan perusluonteeltani mitään kovin uhrautuvaa tyyppiä.
Sanotaanko, että jos en ole kyennyt sanomaan ei, olen muuttunut vain "seinäksi" vetäytynyt ja ollut tarkkailijana, mutta en siis ole kuitenkaan tehnyt jotain, mitä en halua tehdä. Siis pääpiirteittäin. Olen silti jättänyt tekemättä sen, mikä olisi ollut minun juttuni.
Olen viimeisen vuodenkin aikana sanonut todella isoja EI:tä ja paljon on ihmisiä "livennyt" ja loukkaantunut, mutta nyt esmes joulunalla sain huomata, että yksi näistä ihmisistä, joka on kiukunnut ja loukannut minua, koska en ole velvollisuudesta ollut yhteyksissä, vaan olen kunnioittanut omaa tarvettani vetäytyä kauas suvusta yms.
Ja nyt kun näin hänet joulupäivänä, hän halasi minua kyynel silmässä ja sanoi "pikku-siskoni". (minun isosiskoni
) Mikä meillä nyt ei ihan ole jokapäiväistä kuitenkaan. Tämä haliminen.
Minä näet olen se "mustalammas", joka ei sääntöihin ole koskaan taipunut ja aiheuttanut harmaita hiuksia suvulle ja läheisilleni.
Minulla tämä on vielä vaiheessa jollain tapaa itselle hyvin piiloisella tavalla. Kysymys ei ole enää alueesta, joka olisi minulle selvää ja tietoista valintaa, vaan ajaudun näihin hetkiin....
Ehkä se eniten tulee ilmi miehen ja naisen välisessä suhteessa.
Meillä jokaisella kuitenkin on omat syymme käyttäytymiseemme ja siitä voi jokainen vetää omanlaiset johtopäätökset tietämättä sitä syvintä tarkoitusta toiselta. Jotenkin olen siinä tilanteessa, että voin vain luottaa että olemalla täysin oma itseni ja kuuntelemalla tuntemuksiani ja toimia sen mukaan.
Ikäänkuin "painaa kaasu pohjaan ja laittaa silmät kiinni"
Ja ennenkaikkea luottaa.
Saattaa kuulostaa naiviille ja voihan se sitä ollakin. Mutta koska koen, että olen tietyllä kerroksella nämä läpikäynyt jo hyvinpitkälti ja nyt on vuorossa se hyvin syvä, mitä ei kuulukkaan analysoida, en näe muuta keinoa elää sitä todeksi, kuin todellakin "paina kaasun pohjaan ja sulkea silmäni ja luottaa".
En halua mitenkään varmistella, en vehkeillä enkä venkoilla enkä pyrkiä vastaamaan toisen odotuksiin.
Hurjaltahan se välillä tuntuu... siis itsestä. Ikäänkuin todellakin jotenkin se "tämän hetken spontaani tunne" olisi minulla nyt siinä "testissä", että miten käy, jos sen kanssa toimii juuri niin kui milläkin hetkellä toimii.
Sattuu vielä, että toinen osapuoli, johon suhteessa kait tätä eniten nyt läpikäyn, on luonteeltaan ja tietyistä käytännön syistä sellainen, ettei todellakaan anna mitään sellaisia perinteisiä "vihjeitä" ja "varmistuksia", mitä yleensä palautteena saa, kun kokeilee tätä omaa tunnespontaanialuettaan...
Voi itku... en mie osaa selittää...
Kuitenkin olen täysin vastuussa siitä mitä tunnen ja jos haluan jotain esiin tuoda, on se riski otettava, ilman ulkoisia varmistuksia...Minusta tämä kasvattaa juuri vastuullisuutta samalla kertaa, kun rakennan nyt oman sisimmän kokonaisena hyväksymistä itse itselleni...
Vaikka ehkä tuntuu, että tämä on aiheesta kaukana, niin koen juuri tällä opettelevani tietyllä tasolla sanomaan "ei". Eli olemalla täysin itseni, tulen tahtomattanikin sanomaan ei ja kyllä, hyvin syvällä tavalla. En siis saa tilaisuutta miettiä miten toimin ja sitä kautta jotenkin pinnallisemmin sanoa "ei tai kyllä". Tällä ei ole mitään tekemistä järkeilyn pohjalta tai moraalin tai arvomaalilman pohjalta lähtevän "ein ja kyllän" ja omien rajojeni tekemisen kanssa.
Koen tämä olevan juuri sitä oman olemisen rajojen hakemista itselläni.
(koen, että tällä alueella voi joskus antaa hetkellisesti vaikka samalla mitalla takaisin, sen silti olematta mitään ilkeyttä(kehittymättömyyttä), vaan hetkeen vastaamista)
Sekavaa tuli joo... mutta koska tosiaan itse olen asian kanssa "suon silmässä" ei vielä oikein löydy johdonmukaisia sanoja ja lauseita.
Ja kyllä tämä muillakin alueilla on tapetilla kuin mies- ja naissuhteessa, mutta siinä se on minulle itselle rankinta ja vaatii minulta itseltä eniten rohkeutta.
Esmes ihan opskelussa olen jostain syystä kyennyt avautumaan erilailla ja sieltä tosin saan vain sydänlämpöistä palautetta kokoajan tästä syystä. Tuntuu, että "perheeni" onkin siinä mielessä hyvinpitkälti nykyään "opiskeluryhmäni". (siis kuvaannollisesti)
