seuraava »

[Tess]

Aina kun tulen kotona käymään, väsähdän heti kun astun sisään. Jos viivyn pidempään masennun täysin, kiukuttelen, syön liikaa turhautumiseeni. Mistä ihmeestä se johtuu? Äiti on tyypillinen hysteerinen marttyyri-äiti, joka hermostuu pienimmästäkin. Inhoavat isän kanssa tosiaan toisiaan, kuten olen tainnut joskus kertoakin. Onko tämä heidän luomaansa, vai imeekö esim. äitini vain kaikista mehut. Koska olen huomannut, että muutkin ovat kummallisen uupuneita tässä talossa. Nuorena tähän oli tottunut. Olin kyllä aina masentunut ja söin aivan liikaa, mutta luulin sen kuuluvan perusluonteeseeni. Nyt kun olen asunut vuosia poissa kotoa, huomaan ettei tämä pidäkään paikkaansa. Olen toki alakuloisuuteen taipuvainen, mutta useimmiten kuitenkin varsin iloinen ja tyytyväinen elämääni. Tämmöinen "elämästä ei tule mitään"- fiilis iskee vain ja ainoastaan lapsuudenkodissa käydessäni.

Onko muilla näin selvästi ihmisiä tai paikkoja, jotka tällä tavalla uuvuttavat? Käyn n. kerran kuukaudessa kotikaupungissa, ja luulisi, että olisin sen verran vahvempi, ettei tämä ilmapiiri vaikuttaisi. Pitäisikö ruveta suojautumaan jollain keinoin ehkä? Kuitenkin tykkään käydä kotona välillä, ja ikäväkin tulee, jos ei pitkään aikaan käy.

Ehkä pitäisi vain lähettää kotiin rakkautta...

[*Alkmene*]

Minä en väsähdä, jos menen äitini luo tai hän tulee meille, vaan tunnen erittäin suurta ja voimakasta tarvetta vetää tiukan rajan meidän välille. Ehkä toisaalta aika sama asia ?
Olen todennut, että puhumalla tuo raja ei synny. Molemmat olemme elämämme valinnat tehneet. En voi vaatia ketään käsittelemään mitään. Mutta en myöskään enää ota sieltä mitään kannettavakseni. En kuitenkaan suostu myöskään ryhtymään äidiksi äidilleni, vaikka siihen ollaan monasti jo oltu menossa. Minulla on omat lapset, joille olen se vanhempi.

Koen jotenkin, että äitini tunkeutuu erittäin julkealla tavalla minun "energioihini", mikä saa edelleen minussa nousemaan sellaisen jopa raivon tunteenkin. Mikä taas edesauttaa minua tekemään jonkun rajan. Joko lähden pois, sen kummemmin selittämättä tai menen vain eri huoneeseen. Mitään energeettisiä "kikkoja" en sinällään tee.
Hän saa olla mitä on, kantaa vastuunsa siitä itse, kuten minäkin teen.

[Tess]

Tuota olen kyllä ruvennut harrastamaan. Menen pois heti kun huomaan sydämen lyöntien tihenevän. En vain tajua mikä siinä on, mutta ruo raivon tunne on tuttu, ilman mitään näkyvää syytä. Ennen koitin ja yritin kehittää itseäni tai muuttaa toista, ja jotenkin löytää se tasapaino meidän välille. Tällä hetkellä olen kuitenkin hyväksynyt, etten vaan jaksa ja olen antanut luvan itselleni poistua tilanteista, kun ennen tunsin velvollisuyudekseni jäädä yrittämään. Tämä sitten aina päättyi mun kamaliin raivokohtauksiin, jota seurasi syyllisyys ja epäonnistumisen tunne.

Tämä vain on tämmöistä, lähdenkin helpottuneena jatkamaan omaa elämääni taas karkaamatta, omalla luvallani.

[nikki]

ehkä siinä on osansa tuolla perinteisellä luterilaisella kasvatuksella sukupolvelta toiselle,mikä saa tuon syyllisyys-pirun keikkumaan olkapäälle syyttä suotta,varsinkin suhteessa vanhempiimme,
sen olemassaolo pitäis vaan tiedostaa ja olla välittämättä siitä,
ja kyllä,
minuakin painostaa jokin tuolla lapsuudenkodissani,
koen sen niin ettei minulla ole siellä henkistä tilaa,
sitä hirveän herkästi luiskahtaa siihen samaan lapsen asemaan siellä kuin ammoin muinoin ja tiedostava aikuinen meissä haluaa pois tuosta tunteesta,oma minuus on löytynyt eikä se ole vanhempien jatke,
ja on se kumma että sitä pitäisi jotenkin puolustella,
vaikkei siihen ole mitään syytä sinänsä,
tässä jos missä niitten omien rajojen vetäminen on tärkeää,
toisekseen nuo tunnetilat,yleinen ilmapiiri tarttuu niin herkästi,
siihen menee helposti mukaan,
ja taas on tiedostamisen paikka jotta tätä minä en halua,
ei oo mun juttu vaan tuon toisen

[Asterix]

Uskoisin sen olevan ihan luonnollista irtaantumista
vanhemmista ja lapsuuden kodista.

Se ei luonnossakaan kävisi päinsä,
että aikuiset pennut jäävät pesään.

Ottavathan eläintenkin kesken juuri vanhemmat
ja aikuiset lapset pahiten yhteen reviirin aluetaisteluissa.

Huomattavaa myöskin on, että eläimet eivät pariudu
myöskään lähisukulaisen kanssa.

[Minerwa]

Ennen koitin ja yritin kehittää itseäni tai muuttaa toista, ja jotenkin löytää se tasapaino meidän välille. Tällä hetkellä olen kuitenkin hyväksynyt, etten vaan jaksa ja olen antanut luvan itselleni poistua tilanteista, kun ennen tunsin velvollisuyudekseni jäädä yrittämään. Tämä sitten aina päättyi mun kamaliin raivokohtauksiin, jota seurasi syyllisyys ja epäonnistumisen tunne.

Hienoa, että olet antanut itsellesi luvan olla yrittämättä!! Mä uskon, että olet siinä oikealla tiellä - ja aikaa myöten lapsuudenkodissa käyminen alkaa ehkä tuntua helpommalta, kun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä. Kovin ovat tuttuja tunteita mullekin... Mua ainakin on auttanut valtavasti se, että olen pikkuhiljaa lakannut välittämästä myös vanhempien syyllistämisistä ja arvostelusta. Sillä tavalla "it's my life - so what?" -periaatteella. En tietenkään sano mitään, koska en edelleenkään vuosien jälkeen uskalla puhua vanhempieni kuullen tunteistani - mutta en myöskään enää kanna syyllisyyttä mukanani. Olen yksinkertaisesti lakannut piittaamasta siitä, mitä vanhemmat minusta ja minun elämästäni ajattelevat. Jollakin oudolla tavalla olen jopa alkanut viihtyä vanhempieni luona 
Omalla kohdallani iso ratkaisu on ollut se, etten juurikaan jää enää yöksi lapsuudenkotiini, vaikka matkaa on edestakaisin yli 500 km. Miten ihanaa onkaan kivistävän päänsäryn ja kaikesta hössöttämisestä aiheutuneen ahdistuksen kanssa istahtaa autoon ja ajaa yötä myöten kotiin... tietäen, että aamulla herää omasta sängystään ja rauha on jälleen maassa.

Kiva Tess, kun otit asian puheeksi näin joulun jälkeen! Mua ainakin lohduttaa kovasti se, etten ole kokemusteni kanssa yksin - toivottavasti suakin 

[Holly Fruit Cake]

Oma lapsuudenkotini/perheeni on hajallaan; vanhemmat ovat fyysisesti eronneet, minä ja siskoni emme ole enää missään tekemisissä, asumme kyllä kaikki samassa kaupungissa mutta perheemme on hajonnut. Meidän perheessä rajojen ylitys oli ns. normaalia; kaapit pengottiin, kirjeet luettiin, mikään ei ollut "omaa". Itse opin hyvin aikaisessa vaiheessa kunnioittamaan toisten reviiriä, kiitos "toisen kotini" sukulaisissa, mutta muu perhe jatkaa samaan tapaan edelleen. Se uuvuttaa, koska rajoja täytyy puolustaa koko ajan. Eikä tähän asiaan ole tulossa muutosta, ainoa keino selviytyä on etäisyys. 

[Minerwa]

Itselläni on hyvin samanlaisia kokemuksia... Edelleenkin huomaan, etten aina oikein osaa asettaa rajoja ympärilleni. Olen niin tottunut, että niiden yli kävellään kumminkin... Onneksi monet ihanat ihmiset nykyisyydessäni ja menneisyydessänikin ovat opettaneet minulle itsekunnioituksen jaloa taitoa 

Mulle myös ETÄISYYS on oikea ratkaisu. Lopullinen irtiotto oli, kun muutin ulkomaille - ja vaikka olen sieltä jo palannutkin, olen saanut valtavasti omaa tilaa ympärilleni. Joskus tietysti sellainen tietynlainen juurettomuus tuntuu surulliselta, mutta kun ajattelen asiaa tarkemmin, tiedän, etten olisi voinut valita paremmin. Jokainenhan tekee ratkaisunsa omista lähtökohdistaan 

[Chandra]

Tess!
Samalla kun esitit nuo kysymyksesi,vastasitkin jo niihin.Siis tiedät miksi uuvut ja epämiellyttävä olo iskee.
Ehkä jo valmiiksi"pelkäät"mennä lapsuudenkotiisi muistojen takia.Ja kuten kerroit,mikään ei ole muuttunut.

Eivät nuo olosi ole lainkaan kummallisia.Kuka tahansa ahdistuisi ja haluaisi pois kuvaamastasi ilmapiiristä.
Oletko aivan suoraan sanonut vanhemmillesi,miksi ahdistut siellä?
Kun kuitenkin haluat käydä kotonasi,niin jospa avoin keskustelu auttaisi.
Sanoisit,että haluaisit käydä,mutta kertoisit syyn miksi se tuntuu vaikealta.Jospa muuttaisivat käytöstään edes siksi aikaa,kun siellä olet.Tosin teennäisyyden vaistoaisit.Eli ei helppo asia ratkaista.
Minä pitäisin pitempiä taukoja,tai en kävisi lainkaan.

Minulla kun ei ole enää lapsuudenkotia ja sitä todella kaipaan,mietin miksi nämä asiat menevät näin?Kai niillä jokin tarkoitus on opettaa jotain.

Mutta kysyit muita kokemuksia.On vaikka kuinka paljon paikkoja jossa tulee heti väsähtänyt olo ja haluaa vain pian pois.
Minnekkään ALE-myynnin ryysikseen en mene vaikka miten halvalla saisin.Ihmiset ikään kuin jyräävät yli.
On myös yksittäisiä ihmisiä ja koteja,joissa vaistoa heti tällaisen energian imemisen.En suojaa itseäni,vaan annan energian tavallaan kulkea lävitseni,kun tälläisiin tilanteisiin joudun.Lähtiessä suljen kanavat ja maadoitus.

Mutta pidän rajoistani melko tiukasti kiinni,enkä turhan päin mene paikkoihin,jossa tiedän väsähtäväni.