seuraava »

[Tony]

Hei

Parisuhde on aina parhaimmillankin haastava tie kuljettavaksi kummallekin osapuolelle.

Astrologia auttaa varmasti löytämään oikean tyyppisen kumppanin ja selkeyttämään omia ajatuksia siitä mitä itsekin haluaa. Mutta mitä kun kaikki muuttuu koko ajan? Onko parempi parhaassakin tapauksessa kohdata uusia parisuhteita ja uusia haasteita x-vuoden jälkeen, jotta itselläkin oma henkinen kasvu jatkuisi terveelliseen suuntaan?
Eli esimerkki jos parisuhde alkaa esim 20 vuotiaana ja merkit sopisivat oikein hyvin toisilleen ja onni kukoistaa. Sitten elämän haasteet lisääntyvät, saadaan lapsia, rakennetaan taloa, käydään aurinkorannoilla....kaikki näyttää olevan hyvin, mutta kuitenkin kaivertaa.......
Nämä kaikki muuttavat naista/miestä ja tuovat mukanaan muutoksia tilanteisiin missä kumppaneilla alkaakin nousta pintaa yhä enemmän merkit/aspektit/planeetat tms. jotka nuorempana ovatkin olleet taka-alalla. Ristiriidat lisääntyvät ja alkaakin ilmestyä asioita mistä ei enää pystytä tai ole vaan mielekästä puhua, koska kumpikaan ei ymmärrä toisen sanomaa/tunnetta.

Tilannetta pahentaa vielä varmasti sekin että jokainen meistä yksilöistä kasvaa henkisesti erilaista vauhtia. Eli sama kuin kaksi autoa yrittäisi edetä rinnakkain; ensimmäisellä tehoja löytyy ja vauhdin hurmaa kun taas toinen on luotu rauhalliseen kaupunkiajoon.
Tehokas auto joutuu ajamaan koko ajan käsijarru päällä, jarrupalat savuten. Vieressä rauhallinen auto yrittää parhaan mukaan pysyä perässä kaasu pohjassa kierrokset täysillä huutaen.

Onni on löytää kumppani joka osaa riidellä, rakastaa, tuntea ja ennen kaikkea kasvaa iän ja kokemuksien mukana hyvien ja huonojen puolien yli.

Voiko tälläistä mitenkään löytää? Suomi on täynnä niitäkin esim yli 30v. parisuhteita joiden kehutaan olevan täydellisiä ainakin ulospäin. Todellisuudessa ongelmia löytyy vaikka muille jakaa, ei vaan enää viitsitä/kyetä eroamaan jne.

Pohdin tätä positiivisin mielin ja ajatuksena tulevaisuuden parisuhteet eli meidän lapsemme ja miten neuvomme heitä välttämään pahimmat karikot, maailma kun koettelee kyllä muutenkin.

[Pikkusisko]

Saman keskustelun kävin tänä aamuna sisareni kanssa, jolla on tuo parisuhde yli kymmenettä vuotta meneillään ja samoin vanhempamme ovat onnellisia edelleen, vaikka liki 40vuotta yhdessä.

Itse pähkäilin niitä elementtejä, mitä pitää olla suhteessa, jotta se kestäisi. Minulla haaveena ON elinikäinen suhde, mutta yksi sellaisen alku meni menojaan.

Eilen juttelin ystäväni kanssa siitä, että entä jos nykyään elämä on sellaista, ettei pitkiä parisuhteita enää tule. Ihmiset vaihtuvat nopean kasvun vuoksi. Minä ainakin tunnustan tuon mitä kirjoitit, että toinen joutuu ajamaan käsijarru pohjassa, koska toinen ei kasva samaa vauhtia! Se on syy, miksi minä lähdin pitkästä suhteesta pois! Ja vuosia myöhemmin exäni oli tajunnut muuttua sellaiseksi kuin nyt on. Ja minä taasen olen jo siitäkin edellä... kävin eromme aikaan läpi ne asiat, joita hän käy läpi vasta nyt!

Enpä kylläkään osaa vastata tuohon kysymykseesi. Romantikkona haaveilen siitä yhdestä ihmisestä, kenen kanssa kulkea vuodesta toiseen... mutta onko se mahdollista..? Ei harmainta aavistusta!
Ehkä silloin jos molemmat vapaasti valitsevat sen, että yhdessä kasvetaan. Sisareni mielestä ihmisille laitetaan koko ajan haasteita, rakosia lähteä pois suhteesta... mutta ne jotka jäävät, ne jäävät vapaasta tahdosta.

[jasmi]

Aika hassua kun tapaa jonkun keneen rakastuu ja alkaa sitten seurustelemaan niin sitä aina ajattelee et tämä ei ikinä lopu...näin ajattelin entisestä miehestäni ja minusta ja 8-9 vuotta me jaksettiin mutta sitten oli pakko pistää piste sille jutulle koska minä oisin jo mennyt ties kuinka pitkällä mutta mies jarrutteli liian kauvan.
rakkaus on helppo säilyttää mutta suhteen eteen pitää tehdä paljon töitä, se on kuin ammattisi jonka eteen ei voi vaan istua ja odotella... ei kannata väkisin toivoa että tämä kestää ikuisesti vaan pitää elää päivä kerralla ja uskoa huomiseen! 

[Asterix]

Jos perustaisimme mieheni kanssa suhteemme
astrologisille tai mille tahansa muille ennustuksille
tai vain muiden mielipiteille,
ei suhteellamme todennäköisesti olisi toivoakaan.

Facta on, että kun olet onnellinen jonkun kanssa,
niin se ei tee onnelliseksi muita.

Negatiivisia heittoja ja kritiikkiä tulee tämän tästäkin,
ilman, että asianomaiset edes tuntevat sinua ja rakastettuasi.

Niiden tarkoitus on saada sinut epäilemään paitsi
itseäsi, niin sitä toista ja suhdettanne.

Arvostan raamatusta vain harvoja viisauksia,
mutta jopa siellä on neuvo rakastavaisille;

Laulujen laulu 1:15

Auttakaa meitä, ottakaa kiinni ketut, ketunpojat, jotka turmelevat viinitarhat! Köynnöksemme ovat juuri nupullaan!

vrt.

Catch for us the foxes, The little foxes that spoil the vineyards;
For our vineyards are in blossom.

Lisäksi samainen luku sisältää toisenkin arvokkaan neuvon
parissakin kohtaa;

Laulujen laulu 1:7
Minä vannotan teitä, Jerusalemin tytöt, gasellien ja villipeurojen kautta: älkää häiritkö rakkauttamme, älkää häiritkö, ennen kuin itse haluamme herätä! [Laul. l. 3:5, 8:4]

vrt.

I adjure you, daughters of Jerusalem, By the roes, or by the hinds of the field, That you not stir up, nor awaken love, Until it so desires.

Vanhan käännöksen mukaan;

...Älkää häiritkö rakkautta, ennen kuin se itse haluaa!

Hebreankielinen käännös tarkoittaa molempia;
Älä siis häiritse muiden rakkautta,
äläkä ole liian innokas, siis älä yritä liikaa,
kun mahdollinen rakkaus siintää jonkun hahmossa omissa silmissäsi.


Homman ydin on siis kautta aikojen päästä muiden mielipiteiden,
siis myös erilaisten astrologisten ja muiden tulkintojen
yläpuolelle, jolloin suhteeseen ei pääse muut (energiat) vaikuttamaan.
 

[selkälokki]

Tässäpä samat kohdat Vuoden 1904 painetusta Bibliasta (ostin sen jäärälleni joululahjaksi)
Silloinhan on tietenkin Laulujen laulu olltu Korkia veisu...

Ensin 3:5

"Minä vannotan teitä , Jerusalemin tyttäret, metsävuohten eli naaraspeurain kautta kedolla, ettette herättäisi armastani eli nostattaisi häntä, ennenkuin hän tahtoo."

8:4

"Minä vannotan teitä Jerusalemin tyttäret, ettette armastani herätä eli nostata häntä, siksi kuin hän itse tahtoo."

 
Miusta tuo vanha kieli on hauskaa, tulee tuosta nostattamisesta mieleen vähän ruumiillisempi toiminto...

[Pikkusisko]

Miusta tuo vanha kieli on hauskaa, tulee tuosta nostattamisesta mieleen vähän ruumiillisempi toiminto...

  ETTÄ HYVÄÄ UUTTA VUOTTA KAIKILLE!!! 

[tuulispää]

Ensin 3:5

"Minä vannotan teitä , Jerusalemin tyttäret, metsävuohten eli naaraspeurain kautta kedolla, ettette herättäisi armastani eli nostattaisi häntä, ennenkuin hän tahtoo."

8:4

"Minä vannotan teitä Jerusalemin tyttäret, ettette armastani herätä eli nostata häntä, siksi kuin hän itse tahtoo."

Miksiköhän mieleeni tulee näistä lauseista kundaliini-energia?

Liekö tarkoitettukaan parisuhteiden rakkautta...

[taiska]

Kyllähän pitkät parisuhteet ovat nykyään harvinaisia ja tiedän paljon vanhoja ihmisiä, jotka eivät toisiaan ole enää lopussa rakastaneet ollenkaan vaan päin vastoin, mutta heille ajatus erosta on ollut mahdoton.Olen itse ollut naimisissa 26 vuotta ja helppoa se ei missään tapauksessa ole ollut  , mutta se jännin asia meillä on ollut se, että syvällä sisimmässä olen aina tiennyt, että kukaan muu ei sopisi minulle paremmin.Meidän suhteemme perustuu toisen kunnioitukseen ja ystävyyteen joka yksinkertaisesti on meille kummallekkin paras mahdollinen tapa.Emme sido tai ahdista toisia vaan annamme kummallekkin mahdollisuuden toteuttaa itseään ja se mikä on jännä on se, että joskus kun oikein ahdistaa joku asia niin kun ei tee kärpäsestä härkästä, vaan antaa asian hautua huomaakin yhtäkkiä, että eihän se mikään kauhea juttu olekaaan  .Minulle tärkein asia on se, että voin aina luottaa mieheeni asiassa kuin asiassa ja olen monesti sanonut, että kun olen näin pitkän koulun käynyt, että opin tuntemaan toisen ihmisen, niin en millään jaksaisi enää sellaista koulua aloittaa, koska rakkauden alkuhuuma kestää vain aikansa ja arki tulee aina vastaan  .Tällä hetkellä taidamme nauttia avioliitostamme enemmän kuin koskaan  .

[Tony]

Nyt täytyy todeta että kyllä minä sitten olen kateellinen monelle ihmiselle. Joku löytää voimaa uskonnosta, joku antaa asioiden vaan olla, joku tekee asioiden eteen kaikkensa onnistuen ja jotkut eroavat.
Itseltäni löytyy 20 v takana ja lähtölaskenta on jo alkanut kuten Nasan sukkulalla.
Ei minuakaan alussa häirinnyt kenenkään muun kommentit ja voitte kyllä uskoa että niitä kyllä tuli ja suoraan sanottiin minullekin päin naamaa eikä mitenkään kierrellen.
Jälkiviisaana voisi nyt sanoa että s****nan tyhmä kun et uskonut puhetta. Olis vaan pitänyt uskoa muita tällä kertaa.
Toki alkuhuuma on kaikilla olemassa ja kaikki on aaltoliiketta eli en ole ollut mitenkään epärealistisella pohjalla KOSKAAN liikkeellä.

Nyt omien kokemusten pohjalta on noussut esiin sellainen ajatus että pitkän jopa koko elämän mittaisen parisuhteen toimivuus mitataan vasta pitemmän ajan myötä mihin kuuluu myös kokemuksien tuomat hyvät ja huonot hetket, lapsien saaminen muuttaa monia asioita ja energioita ja yleensä kaikki isot tapahtumat joita kohdataan yhdessä muokkaa parisuhdetta.
Pitkäksi parisuhteen laskenta tavaksi ei riitä pelkästään vuosiluku 5 vuotta ja mukava kokemus kun käytiin laskettelemassa rukalla, mies kaatui rinteessä ja nainen hoiti nyrjähtäneen nilkan kuntoon. Get my point?

Yksi tärkeä kysymykseni olikin ensimmäisessä viestissäni "Mutta mitä kun kaikki muuttuu koko ajan?". Ymmärrän toki ihmisiä jotka hyväksyvät vaikeat asiat ja jatkavat vaikeuksista huolimatta (silloin on muita tärkeämpiä yhdistäviä sielulisia tekijöitä). Lisäksi ymmärrän ihmisiä jotka vaikeuksien takia eroavat (silloin ei ole niitä sielullisia yhdistäviä tekijöitä tai ne eivät ole tarpeeksi merkittäviä).
Tarkentaisin kysymystä siten että miten löytää ne tekijät (sielulliset, henkiset ja materialistiset) jotka auttavat säilyttämään sen parisuhteen SEN VAIKEIMMANKIN kynnyksen yli.

Tämä elämä on liian lyhyt siihen että katsotaan nyt mitä tästä kehityy ja jos ei kehity niin aina sitä parempia löytyy.

Minua tietysti kiinnostaa tämä omalta kantiltani, mutta vielä enemmän olen huolissani omien lapsieni kohtaloista, koska rakastan lapsiani ja teen kaikkeni etteivät he tekisi samoja virheitä.

Ymmärrän hyvin jos joku ei halua ruotia tässä liian henkilökohtaisia asioita ja nämä ovat vaan minun kokemuksiani joihin teillä kellään ei ole mitään osaa eikä arpaa.


 

[Asterix]

Minulla on itselläni tilanne, että minulta kysellään
hyvin suoraan ja jyrkällä tavalla,
miksi sinä olet tuon miehen kanssa?

Vaikka hän on erittäin hauska ja huumorintajuinen seuramies
ja kaikki sujuukin ylensä hyvin,
mikäli ihmiset ymmärtävät hänen huumorinsa,
mutta niin hän sitten onnistuu jostain syystä
ärsyttämään monia ihmisiä. :

Hän on hyvin lahjakas, tietää sen
ja hänen käytös voi olla välillä hyvin mahtailevaa
ja kaikkea muuta kuin diplomaattista.

Heikommat ihmiset voivat kokea hänet
kovin jyräävänä.

Minua se lähinnä yleensä naurattaa, mutta ärsytys
kynnykseni nousee, kun hän mokaa jonkun
minulle tärkeän suhteen.

Olenkin oppinut taidon erottaa ihmisten silmissä
itseni kokonaan pois mieheni käytöksestä,
jolloin se on aiheuttanut vastakkain asettelua
ihmisten silmissä luonteistamme.

Hassua sinänsä, meitä on luultu sisaruksiksi,
siis silloin kun arvioijana on joku, joka pitää miehestäni,
mutta sitten myös totaalisesti oppositioiksi luonteiltamme,
jos arvioijana on joku, joka ei pidä miehestäni.

[Mike]

Mielenkiintoinen keskustelu. Parisuhde, tuo kummallinen kahden ihmisen kombinaatio joka johtaa syvästä samaistumisesta suuriin riitoihin, kärsimykseen, onneen - todellista vuoristorataa ja ihminen EI ole keksinyt tapaa jolla parisuhde voisi toimia. Yksi suuntaa antava siihen on Sydän. Intohimorakkaussuhteessa, jota suurin osa suhteista nykyään on on kyse oikeastaan vain siitä että näkee ihmisessä jotain mitä itseltään puuttuu. Siihen saadaa toisen kautta tyydytys ja toinen toimii "huumeen" tavoin. Joskus se "huume" ei enään riitä ja se on löydettävä muualta, lähdetään parisuhteesta, toiseen, uuden "huumeen" perään. Onko olemassa epäonnistuneita ihmissuhteita? onko ne vain elämän tuoma haaste meille löytää itsessämme uusia puolia? Onko 2pvää kestänyt suhde sen huononpi kuin 20 vuotta  taikka parempi?

Tieteellisesti on todistettu että elämäntilanteessa herkässä vaiheessa olevat ihmiset rakastuu helpommin kuin ne jotka ovat itseensä täysin tyytyväisiä, mistä tämä johtuu?
Moni meistä on suhteessa jossa odotetaan toiselta ja unohdetaan itse antaa ja kyseessä onkin vain ns. "riistosuhde". Näissä suhteissa kaksi puolikasta muodostaa kokonaisuuden. Näiden vastakohta taas on parisuhde jossa on kaksi täysin itsenäistä ihmistä, jotka rakastaa itsessään jokaista ominaisuutta ja näin ollen pystyy rakastamaan myös toisessa samoja asioita - tässä kohtaa ollaan yksin yhdessä. Liitto perustuu luottamukseen, kunnioittamiseen, ymmärtämiseen siitä että toisella on oma vapaus myös - todelliseen rakkauteen jossa ei pelkää sitä että toinen lähtee koska tietää että vaikka toinen lähtisi on täysin eheä itsessään ja rakastaa toista hänen päätöksestä huolimatta.

Näin...eipähän jaksa avautua enempää kun oikeestaan jo kadotin ensimmäisen lauseen jälkeen punaisen langan  Mutta ehkä tuosta jotain saa irti 

[IN]

Vaikea kysymys...

Omat vanhempani ovat olleet yhdessä 31 vuotta, ja edelleen todella onnellisia. On heilläkin ollut omat juttunsa, mutta ovat pysyneet yhdessä niistä huolimatta (tai sitten juuri siksi  )

Itse olen aina ollut sitä mieltä, että sitten kun sitoudun, sitoudun loppuelämäkseni. Tästä johtuen minulla ei ole ollut kovin pitkää suhdetta ennen tätä nykyistä. Nyt onkin ongelmana se, etten tiedä mikä on ns. normaalia. Eli normaaleja parisuhteen ongelmia. (Minulla on kyllä kotoa toimivan parisuhteen malli - peilaan siis omaa suhdettani siihen, myönnetään).

Mutta kun ei ole ollut ns. normaalissa, pitkässä(?) suhteessa aiemmin, on vaikeaa tietää, milloin ymmärtää liikaa. Olemme kohdanneet mieheni kanssa todella vaikeita asioita, jo yli vuoden verran. Nyt on tunnelin päässä valoa, mutta minä olen aivan loppu. Eikä ole vielä ollenkaan varmaa, selviääkö nämä asiat. Uskoisin, että selviävät, mutta siihen voi helposti mennä pari-kolme vuotta. Jaksanko enää enempää?

No, menee henkilökohtaisuuksiin...Mutta alkuperäiseen kysymykseen kommenttina; koskaan ei varmaan voi toista AIVAN läpikotaisin tuntea (ja jos se olisi mahdollista, niin se olisikin pirun tylsää  ). Näin ollen ei voi myöskään olla koskaan varma toisesta. Entä sitten, kun toinen muuttuukin matkanvarrella, tai paljastuu asioita, joita ei siinä rakkauden huumassa ole voinut nähdä? Pitääkö loppuelämänsä kärsiä ja elää puolella teholla... En tiedä. Mikä on normaalia, mikä ei?

Osa pareista luovuttaa liian herkästi, osa jää kitumaan, vaikka olisi parempi erota...Ehkä se pitkä suhde tulee siitä, että tuntee itsensä. On myös osattava rakastaa itseään, ennen kuin sitä pystyy antamaan rakkautta toiselle. Ja se puhuminen...Kun asioista voidaan keskustella "kissa pöydälle" -tyyliin, voidaan myös kiihkoilematta puhua eroamisesta tms. Mielestäni pitkä suhde ei ole kangastus, mutta se vaatii itsetutkiskelua, rehellisyyttä itselleen ja puhumista. Ja molemmilta osapuolilta...yksinään sitä on aika vaikeata pitää ns. "suhdetta" pystyssä.

Oho, pitkä epistola...Koittakaa kestää! 

[Irish]

Onko ihmisen edes tarkoitus pysyä saman ihmisen kanssa koko elämää? Minusta se on tavallaan luonnonvastaista vaikka siitä itsekin haaveilen.

Eihän ketään voi "omistaa" ja niin moni suhde oikeasti pohjautuu enemmänkin juuri sille omistamiselle kuin pyyteettömälle rakkaudelle.

Kukahan mulle selitti.. No kuitenkin, jostain kuulin että ihmiskunta käy nyt läpi kehityksessä sellasta vaihetta että erotaan paljon ja suhteet on lyhyehköjä mutta sitäkin opettavampia ja intensiivisempiä.

Pätee ainakin erittäin hyvin minun kohdalla. 

[*Alkmene*]

Onhan näitä tullut pohdittua.  ja vähän haparoiden tullut elettyäkin.
Minun pisin parisuhteeni (avioliittoni) kesti 10 vuotta. Ja se päätyi klisheisesti vaan "erilleen kasvuun". Meillä en olisi voinut edes puhua, että oli erilaiset moottorit autoissa, vaan toinen ajoi skooterilla ja toinen Porchella. 
Mutta, en esitä asiaa niin, että toinen niistä olisi jotenkin arvokkaamapaa tai itseään kehittävämpää, ajoi sitten mopolla tai Porchella. Meillä vain oli niin erilaiset tavoitteet sitten lopun viimeksi. Kyllä minä pitkään menin itseeni ja koitin ajatella, että tässä pitää nyt tsempata ja kasvaa parisuhteen sisällä, eikä missään muualla. Minulla vain kasvoi joku alkukantainen "sisäinen paine" ja pakko oli kytkintä nostaa, vaikka olisi ollut minkälaiset ihanteet parisuhteen pituudesta. Hajallehan siinä meni, niin omatkin kuin muilta opitut rakenteet ja ihanteet parisuhteista kuin itsestäkin.

En edelleenkään osaisi sanoa, mistä tunnistaisin sen, mikä on se "todellinen oikea merkki", että on hyväksi kaikille, että molemmat jatkaa omilla tahoillaan ja milloin taasen olisi aika ottaa itseä niskasta kiinni ja kasvaa suhteen sisällä. Sen olen aina voinut todeta vasta jälkikäteen. Niistä suhteista on alkuhässäkän jälkeen kasvanut hyviä ystävyyssuhteita ja uskon sen olevan ihan myönteinen jälkikäteinen merkki siitä, että teimme oikean kipeänkin ratkaisun aikanaan, että tiemme erkanevat parisuhteen muodossa.

Uskon, että ei ole yhtä oikeaa muotoa olemassa, vaan jokaisella on se omanlaisena.
Koen jopa niin, että ehkä minulla on ollut (ja on) jonkinlainen suhteeseen sitoutumisen ja paneutumisen kammo, siis vaje, etten kykene kovin pitkään suhteeseen. Ja toisaalta, ne jotka olisivat valmiita olleet piiiitkään parisuhteeseen kanssani, ehkä heiltä puuttui kyky, irrottaa otettaan toisesta. Ja molemmat osasivat jo jotain, mitä toinen ei.

Mutta missään tapauksessa en koe koskaan suhteen pituuden olevan mikään arvo.
Ja olenpa tänään tässä itsetutkiskeluni tiimellyksessä saanut huomata, että minä taidan olla jollain tasolla riippuvainen miehistä.. 
Jotenkin nostan jalaustalle ihan liikaa miestä johon olen suhteessa... elän liikaa aina suhteen kautta satakymmenen lasissa...
Olen kuin joku vampyyri....
Noh, tästä on hyvä aloittaa uusi vuosi... tunnustautuneena mies-narkkariksi... 

[Yökulkija]

 
Tuo on aika vaikee kysymys, mutta omasta kokemuksestani voin sanoa että, täytyy osata joustaa, antaa anteeksi ja oppia ymmärtämään toisen muuttumista vuosien varrella.
Olen itse ollut saman miehen kanssa jo 12,5 vuotta  ja edelleen rakastetaan toisiamme hullun lailla, en tiie mistä se johtuu niin vain on  tasaisin väliajoin tulee jotain ongelmia, mutta ne on tehty ratkaistaviksi tavalla tai toisella, kaikki on sujunut tosi hyvin.
Minä olin 17 kun aloimme seurustelemaan ja mies 22  eikä meillä ole kummallakaan aikomusta lopettaa tätä loistavaa suhdetta  tosin tiedän monia kaksonen-jousimies pareja jotka ovat yhdessä monien kymmenien vuosien jälkeenkin.