Tulipahan vaan sellainenkin näkökulma mieleen tähän "pitkän suhteen ihannointiin" (ei siis kirjaimellisesti tuo ihannointi sana tuossa), että onhan se välillä haaste sekin, että uskaltaa siirtyä uuteen kohtaamiseen ja suhteeseen. Luopua siitä tutusta ja turvallisesta ja aloittaa kaikki alusta ja asettaa itsensä taas sen "hylätyksi tulemisen tunteen" kanssa nokikkain....Kohdata itsestään ehkä uusia puolia jne.
Asettua haavoittuvana ja avoimena uuden eteen ja eikä ehkä ottaa sitä "kumppania" itsestään selvyytenä, vaan virittäytyä taas antennit höröllään todella KUUNTELEMAAN jokaisella aistilla sitä toista ihmistä, ikäänkuin uuden edessä, miten kai olisikin hyvä olla pitkässäkin suhteessa.
Helposti se vain peittyy tuttuuden ja turvallisuuden hämäävän tunteen alle pitkissä suhteissa ja helposti puhutaan vain, että tuleehan se arki, eikä suhde voi olla sitä alun hekumaa vain. Osaltaan tuo voi olla vaikka pakokeino, olla kohtaamatta toista uutena joka päivä...
Sitten tulee niitä "yllätyksiä", kun toinen ei yhtäkkiä olekkaan se "tuttu ja turvallinen", vaan repäisee jotain johonkin suuntaan ja ollaan pettyneitä
kumppaniin...
Itseasiassa ei vain olla
vaivauduttunäkemään kumppania joka hetkessä muuttuvana yksilönä, vaan ehkä osittain itsestäänselvyytenä..
*kirjoittaa ihminen, jota pelottaa uuden edessä ja huomaa kaipaavansa sitä niin helppoa vanhaa, mutta rohkeasti silti taas kuitenkin eteenpäin mennen, hetki kerrallaan*