Tjaa'a, aika vaikean "kysmyksen" heitit.
itseasiassa voisin siirtää omat vastaukseni sieltä pitkistä parisuhteista tänne, koska minä olen juuri ehkä enemmän taipuvainen näin lyhyempiin vaihtoehtoihin. Tai en voi sanoa olevani taipuvainen minkään tietyn mittaiseen parisuhteeseen, sillä en koskaan suunnittele suhteen pituutta ja ajattele edes, että mitä se tulisi olemaan. Mutta että kait sitten suhteellisen lyhyiksi ne ovat jääneet.
Itseasiassa oikein avo- tai aviolittoja minulla ei ole kuin kaksi. Yksi on jotain siltä väliltä poukkoilua ollut ja olosuhteiden pakosta asuimme myös vuoden verran saman katon alla ja koko suhde oli n.5vuoden mittainen.
Mutta siis itse asiaan.
Minulle herää kysymys, että onko olemassa joku yksi oikea suunta mihin "henkisen parisuhde minän" tulisi kasvaa ja mikä se olisi?
Koen sen olevan hyvin yksilökohtaista ja jokaisella olevan omat haasteensa.
Itsellä tietysti on henk koht tavoitteena kasvaa eheäksi vastuunsa kantavaksi, aitoa omaatuntoa käyttäväksi ihmiseksi ja sitä kautta uskoisin, että suhteitteni sekä oma elämänlaatuni voisi muuttua. Sitä en tiedä ettäkö paremmaksi tai miksi, mutta ainakin ehkä "aikuisemmaksi" ja kypsemmäksi.
Ja ikäänkuin sitä kautta osaisi paremmin ottaa toisenkin yksillöllisyyden huomioon ja ymmärryksen kautta oppia kunnioittamaan toista niin parisuhteessa kuin kaikissa kohtaamisissa.
Ja toisaalta itse olen taipuvainen kekskittymään ensisijaisesti oman itsen kypsymiseen ja olen itse voinut todeta, että parisuhde liian tiivinä, voi olla jollekulle kompastuskivi tässä prosessissa.
Itse ainakin olen taipuvainen suuntaamaan energiani voimalla yhteen suuntaan kerralla ja menen todellakin satakymmenen lasissa suurella elämän intohimolla. Uskon, että minun tavallani on paljon paremmmin asiat ja varsinkin minun lähelläni olevilla ihmisillä, jos ensisijaisesti etsin ihan jotain muita väyliä kasvaa ja peilata kuin parisuhteen. Koen että asettaisin toisen ihan liian suurten vaatimusten eteen muuten. Ainakin tällä hetkellä pyrin löytämään elämäni tarkoituksen ensisijaisesti ihan jostain muusta kuin parisuhteesta, eli hapuilen kohti "elämän työtäni" ja vasta sen jälkeen koen, että minulla olisi edes minkäänlaista kykyä elää parisuhteessa.
Ja ajattelen tätä hyvin pitkälti myös toisen osapuolen kannalta.
Ja koen myös niin, että kyllä sitä kasvaa, kun on vilpitön itselleen ja muille, vaikkei heti osaisikaan kaikkea jonkun mallin mukaan. Aikansa kutakin.
Ja mielestäni jotkut yksilöt nimeomaan tarvitsevat terveen itsekkyyden kasvamista ennenkuin ovat valmiita minkäänlaiseen parisuhteeseen.
Onhan sitä kaikkea... mutta kun koskaan ei tiedä ulkoapäin mennä sanomaan, että mitä siellä pinnan alla lopun viimeksi sitten onkaan työntämässä ihmistä eteenpäin valinnoissaan ja teoissaan.
