Silloin siitä seuraa se,että en tunteillani enää reagoi,eli en lähde tunteitteni vietäväksi.
Kun puuttuu asiaan joka omasta mielestään on vastoin omaa "moraaliaan", eli näkee jonkin asian "vääränä", niin silloin on viela omassa laatikossaan. silloin vielä lokeroi asioita.Lähtee tunteiden mukaan.
Hmm... ymmärrän tuon tiettyyn pisteeseen asti. Tai siis ymmärrän tuon kyllä. Olen noin itsekin kokenut.
Mutta minusta tuo kaikki kuuluu emotinaalis-psyykkiselle alueelle.
Ihminen on kuitenkin muutakin.
Enkä koskaan ole ymmärtänyt sitä ajatusta, että kun saavutetaan jonkinlainen "paraneminen" jollain alueella ja mennyttä on putsattu, että miten se jollain lailla poistaisi sen jälkeen ihmisen normaaleja aisteja ja tapoja toimia
Miten se vapauttaisi ihmisen vastuusta?
Tai että moraali ja hyvän ja pahan erottaminen, olisi jotenkin kehittymättömyyttä. Minä koen aivan päinvastoin. Minusta hyvän ja pahan erottelukyky on nimeomaan henkisesti kehittyneen ihmisen tunnusmerkkejä.
Ja vielä se, että uskaltaa toimia vahvasti, puuttua ja rakentaa uutta maailmaa tuleville sukupolville.
Minusta se on vastuunottoa itsestä ja sitä kautta muista.
Toki tunnistan tuo yhden kerroksen, mutta kun ollaan päästy "itsen sisälle", edes osittain, ei elämä siihen lopu, ei valinnat siihen lopu, ei moraali, eikä valinnat ja vastuu niistä. Päinvastoin, koen sen siitä vasta alkavan yksilön vastuun vapaudessa. Siihen asti se oli vain jotain, joka tapahtu itsen ulkopuolella, se ei ollut osaa itseä ja sitä vain arvosteli itsen ulkopuolella ja heitteli emotinaalisia reagointejaan, kuitenkaan vailla omaa vastuuta mistään.
Minusta tuosta koko tapahtumasta on tehty jotenkin kovin teatraalinen ja se ollaan nostettu jollekin "henkiselle jalustalle"
Kenellä on vastuu tällöin, kun lakataan erottamasta väärää oikeasta?
Jumalallako?
Vai eikö ole enää vastuunoton tarvetta mistään?
Katselemme vain kun elämä soljuu ohitsemme.. kuin elokuvaa...
Hyvin hyvin mielenkiintoista. Nimittäin minä olen kokenut juuri noin, miten sinä nyt kirjoitat ja tunsin välillä turhautuneisuutta, että eikö nuo tajua, miksi ne paasaa oikeasta ja väärästä yms..
Nyt olen taas ikäänkuin ihan toisella kannalla.. mitä on muuttunut?
Siis minä koen tuon "kaksinaisuuden taakse näkemisen" pelkäksi symboliseksi ilmaukseksi siitä sisäisestä kokemuksesta, jonka ihminen saattaa kohdata silloin kun tekee syviä matkoja itseen oman pimeytensä kautta.
Siis pelkkä prosessi, jonka jälkeen elämä jatkuu...
Se onkin vaikea selittää,kun yleensä luullaan että jollei asioihin puutu(joita omasta näkökulmastaan pitää sellaisina juttuina joihin pitäisi puuttua) , se tarkoittaa,että on välinpitämätön.
Ei se ole niin, ainakaan minun näkökulmasta katsottuna.
Päinvastoin ,yleensä se mihin puutut esimerkiksi vastustamalla jotakin, niin sehän vain kasvaa se vastustus. Silloin tunteillani tietämättäni ruokin asiaa jota vastustan. Kun olen asialle neutraali, se ei saa voimaa olemassa oloonsa.Silloin se häviää.
Siitä minäkin olen samaa mieltä, että jos puuttuu siksi johonkin, että näkee itsensä toisessa, eli käsittelemättömät puolensa ja niitä muovaa toisessa henkilössä tms, ettei se ole rakentavaa tietyllä tapaa... mutta eteenpäin sekin vie, sillä tarpeeksi kauan kun ihminen jatkaa sitä, hänen sisällään alkaa tapahtua liikettä ja aivan luonnollisesti normaalin elämänkautta ihminen alkaa tuntea jotain tarvetta kokea jollain muullakin tavalla.
Nuo; vastustammalla lisääntyy, ja vedät puoleesi sitä mitä pelkäät yms ja päinvastoin, ne koen kuuluvaksi juuri tälle samaiselle psyykkis-emotinaalis-ajatus tasolle/alueelle ja siellä se tosiaan toimii minun näkemykseni mukaan noin. Se on sitä karman/astraalin/menneet-elämät/ns.henkimaailmat yms aluetta. Sitä kun sisin on hajallaan erilaisina energioina ympäriinsä ajassa ja niistä sitä pallotellaan itsen ja muiden kanssa, milloin minkäkin teorian kautta. Toiset tekee sen näiden ns "henkisten teorioiden" viitekehyksessä, sillä silloin voi kuitenkin koekea olevansa kuitenkin terve. Tapoja on yhtä monta kuin ihmisiä. Mutta helposti on näitä kuppikuntia ja ryhmiä, missä sitä harjoitetaan näin niinkuin itseä hiukan etäämmältä katsoen.
Sanot että tapahtuu asioita jotka polkevat ihmisyyttä... niin tapahtuu,ja niillä tapahtumilla määrittyy se mitä ihmisyys on.
Samalla tavoin kuin kaksinaisuudessa ,jos asioita ei tapahdu ,emme tiedä mitä esim.on valo jos emme ole kokeneet pimeyttä.
Emme tiedä mitä on ihmisyys, jos emme näe asioita joka "polkee" ihmisyyttä. Ei siihen tarvitse lähteä mukaan muuttamaan ja vastustamaan polkioita, silloinhan olen jo lokeroinut itselleni hyvän ja pahan.Lähden niinsanotusti hyvän puolelle vastustamaan pahaa,ja silloin en ole kaksinaisuuden yläpuolella. Kun voin neutraalisti "nähdä" sen että tuossa nyt vain määritellään mitä on ihmisyys, niin en silloin ruoki enkä vastusta mitään.
Se ei ole välinpitämättömyyttä tai vastuuttomuutta, päinvastoin,silloin otankin vastuun itsestäni.
Olen huono selittäjä...voi kun voisi telepaattisesti toimia.
Noin minäkin sen olen joskus kokenut.
Mutta onhan olemassa tiettyjä asioita, jotka varmasti jokainen voi allekirjoittaa ihmisyyttä polkeviksi? Tai ainakin olisi hyvä olla ja niinkauan kuin ei ole, on sitä sotaa ja lastenhyväksikäyttöä, heitteillejättöä, kidutusta, rahanvallalla toisten mitätöimistä yms
Tottakai on asoita jotka tapahtuu.... niin hyvässä kuin pahassa. Mutta olen itse sitä mieltä, että aina kun on mahdollisuus valita hyvän ja pahan väliltä miksen tekisi sitä?
Sota on sota ja sairaus on sairaus, murha on murha ja raiskaus on raiskaus... niillä on tarkoituksena, mutta se ei tarkoita, etteikö voisi valita onko ne ihmisyydelle oikein tai väärin. Ei niitä tarvitse jatkaa ja hyväksyä osoittaakseen olevansa henkisesti kehittynyt.
Minusta juuri siksi esim.nämä menneet-elämät teoriat, karmanlait yms ovat aika "vaarallisia", koska ne ohjaavat ihmistä luulemaan, että vastuuta voi siirrellä omista valinnoista. Itseasiassa ne ovat Freudilaista psykiatriaa parhaimmillaan puettuna mystiseen kaapuun, jossa ihmiseltä puuttuu todellinen henkinen ulottuvuus, joka sisältää juuri tämän, että sisällään yksilönä kasvaa aikuiseksi ja uskaltaa ottaa vastuun ja uskaltaa erottaa oikein ja väärän.
Se, että me luovumme tästä omasta henkilökohtaisesta vastuustamme, tarkoittaa, että luovumme myös omasta henkisestä vapaudestamme.
Kenen käsiin sen luovutamme?
Kaikille muille?... ai nii mehän olimme vain katsomassa elokuvaa nimeltä elämä, emmekkä elämässä sitä...
Ei hyvä ja paha ole pahaa ja niiden erottelukyky, vaan se on merkki sisäisestä arvomaailmasta, sisäisestä vastuunotosta itsestä ja maapallon elämästä... jne Näin minä koen.
Voisipa muuten miettiä, että miten se, että kieltää hyvän ja pahan olemassaolon, vie kaksinaisuuden pois tai tekisi jotenkin henkisesti kehittyneeksi?
Eikö se ole kaksinaisuutta kiedottuna mitä suurimpaan peitteeseen ja kiemuroihin?
Siinä on elämän jännite 'tuomittu pahaksi' ... ja kuulumattomaksi elämään... jos sillä samalla kaavalla katsoo, kuin miten vastakohtaiuudetkin ovat jo nykyään hyvää ja pahaa..
Minusta se on pelkoa elämän edessä.
Oi kuka puhditaisi sanat ja toisi esiin niinden alkuperäisen merkityksen?
Ja sitäpaitsi, ihmisellä on tunteet läpielämän ja puhtaana ne tulee joka hetki, nousee syvältä ja eikös niillä pitäisi tehdä jotain muuta kuin ihmetellä niitä?
On olemassa pinta- ja syviä-tunteita...
jooh.. ja plaah...
